Ettepä tiedä, miten hyvältä tuntuu se, että minä voin avoimesti kertoa kaikesta lapsuudessa tapahtuneista asioista ja vieläpä niin, että minulla on ystäviä, jotka jaksavat kuunnella. 

Tässä nimittäin mietin tätä päivänä parina, että ihanaa kun joku kuuntelee, ymmärtää ja tukee. Ja nythän minä tietysti tarkoitan tätä blogia ja teitä siellä jossain, jotka jaksatte lukea tätä.
Tuntuu kuin ensimmäisen kerran elämässäni minun ei tarvitse huutaa saadakseni ääntä kuuluvilla, vaan voin puhua vaikka kuiskaten ja minut siltikin kuullaan. Itsetuntoani hivelee, että minulla ylipäätään on jotain sellaista sanottavaa, että se kiinnostaa. Tuntuu, että omantunnonarvoni kohoaa joka kerta kun julkaisen uuden muiston, eikä kukaan arvostele minua, ei hauku, ei väheksy. 
Tuntuu, että minut hyväksytään juuri sellaisena kuin minä olen. 

Ja se on paljon minulle. Se on enemmän kuin mitä osaan järkeviksi sanoiksi kirjoittaa, minulle jolle on tolkutettu koko elämän, että et ole mitään. 
Vaikka kaikki onkin välillä vaikeaa ja asioiden kirjoittaminen tuntuu äärimmäisen pahalta, koska ne aina edellyttävät sukeltamista suoraan sinne menneisyyteen, niin silti; tämä kaikki on sen arvoista. 

Ja nyt en yritä kosiskella tai mitään sellaista, minä vain tahdoin kertoa teille, että olette tärkeitä. Minä tahdon kiittää, että jaksatte rimpuilla mukanani. Kiitos. 

Asiaan liittyen sain Päiviltä tunnustuksen, jonka liitän postaukseni loppuun. Sitä ennen pakko vielä vähän höpöttää. 

Minä sain äitini kautta erään äärimmäisen kauniin antiikkisohvan Martilta tässä pari vuotta sitten. Kyllä, luitte sen aivan oikein. Ja minä hullu menin ja otin sen vastaan. Entisöin ja uudelleen verhoilinkin sen, joten sille tuli hintaakin aika reippaasti. Ja nyt minä en voi sietää sitä silmissäni. Minä en mahda mitään, että minusta se on ihan kuin joku Martin liittolainen, vaanii ja kyttää, arvostellen ja halveksien. Ja oikeasti, se on pelkkä sohva. Minun on pakko päästä siitä eroon, minä olen vahvasti sitä mieltä, että en tarvitse mitään, mikä Marttiin liittyy. Ja miten ihminen voi inhota huonekalua, olkoonkin että se on kuulunut hirviölle, mutta silti... 

Mutta nyt minä lopetan tämän jaarittelun ja menen siihen tunnustukseen. Rapsakkaa keskiviikkoa teille kaikille, meillä täällä oli ensimmäisen kerran tänä aamuna lumihuntu maassa, ihanaa. 

Päivi paiskasi minua hienolla tunnustuksella. 

Säännöt olivat seuraavanlaiset:

1. Tunnustuksen saaneet saavat laittaa kuvan blogeihinsa.
2. Linkitä blogiin jonka pitäjältä sait tunnustuksen.
3. Nimeä seitsemän muuta ja linkitä heidän bloginsa.(määrä vapaa)
4. Jätä viesti heidän blogeihinsa, jotta he tietävät nimeämisestä.

Pienen mietinnän jälkeen jaan tämän edelleen seuraaville:
1. Kun mielikuvituskin masentuu
2. www.ritu.se
3. Kello viiden tee-syanidilla, kiitos. 

Kaikki nämä tässä mainitsemani blogit ansaitsevat tunnustuksen, sillä he ovat loistavia. Kiitos teille ajatuksia herättävistä ja hienoista blogeistanne. 

Tänään on ollut erityisen vaikea päivä. Älkääkä edes kysykö että miksi, koska en tiedä. 

Töihin meneminen ahdisti, tuntui kuin jaloissani olisi ollut betonisaappaat, inhotti avata duunin ovea, kaikki tuntui pahalta. Mies tuntui pahalta, en olisi millään jaksanut kuunnella hänen juttujaan. 

Oli vain niitä päiviä, kun tahtoisi vain olla yksin ja surkutella itseään. 

Menihän se työpäivä sitten joten kuten, vaikka välillä tuntui että ei pysty tähän kaikkeen. Ja varsinkin kun päivän saldona oli mahdottoman iso suklaalevy, viinapullo ja kukka. Kaikki lahjoja asiakkailta, jotka pitivät minusta ja tykkäsivät, että olen ihana ihminen. 

Koko tämän vuorokauden kruunasi, kun illalla vielä ajattelin käydä katsomassa Ritun 
blogia ja siellä minua odotti tälläinen:

*Pysti, joka Ritun kriteereiden mukaan jaettiin heille, jotka saavat hänen nerokkaat aivonystyränsä liikkeelle*

Oikeasti, tälläisina päivinä kun kaikki tuntuu toivottamalta ja mikään ei meinaa kulkea eikä tuntua hyvältä ja sitten kuitenkin saat näin paljon iloa muilta ihmiltä, niin eikö tässä oikeasti tasata vaakakuppeja? 

(ps. pysti kuuluu jakaa eteenpäin, mutta mietin hetken, kenelle sen annan. Palaan sen tiimoilta siis asiaan. Nyt vain nautiskelen tästä ihanasta hyvän olon tunteesta, mikä minulla on ylläni)

Muoks* Tein kerrankin nopean päätöksen ja annan pystin eteenpäin seuraaville:

Pikku piiku, Jatkuuko elämä?, Nina, Brim sekä Paskamutsi .

Ja pystin säännöthän olivat siis seuraavat:
1) Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä.
2) Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin.
3) Palkinnonsaaja panee palkinnon logon blogiinsa.
4) Logo tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen.
5) Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan. Kansainvälisen, Uruguaysta alkunsa saaneen palkinnon alkuperäiset säännöt ovat tässä.

Kaikki mainitsemani blogit täyttävät minulle kohdassa 1 mainitut seikat. Olisin ehdottomasti halunnut laittaa listaani Ritun blogin. Hänen tarinansa ja kerrontatavansa vain jotenkin koskettaa minua kovin. 

Aloitan tämän sepustukseni vain ja ainoastaan terapia mielessä. Itselleni. Josko vaikka joskus minua vainoavat painajaset loppuvat ja minustakin tulee eheä, kaunis ihminen. (Juuh, ja lehmätkin lentävät. Joulupukki on olemassa. Toki.)

En tiedä vielä, tulenko koskaan tästä blogista tekemään sen kummempaa, tulenko oikeasti kirjoittamaan kaiken, mikä mieltäni niin suuresti vaivaa, mutta senhän aika sitten näyttää. 

No oli miten oli, tarkoitus on, että jospa jos kaiken pahan kirjoittaa, sillä on sama vaikutus kuin oksentamisella; paha olokin monesti helpottaa, kun saa sisuksistaan kaiken pilaantuneen pois. 

Tähän minä siis luotan ja uskon. Oksentamiseen. Oletko valmis, sillä nyt lähtee.