Viime viikon keskiviikkona minulla oli sitten se pelätty ja odottettukin aika sinne terapiaan. Nukuin sinä aamuna pommiin, mikä oli varmasti ihan hyväkin asia, sillä en ehtinyt miettiä paljon mitään, vaatteet päälle, harja tukan läpi ja menoksi.

Porhalsin paikkakuntani sairaalaan ja katsoin opaskylteistä; psykiatrinen osasto. Siis sinne! Kummastelin kovin, että osastolle oli ovikello ja ovet lukossa. Soitin ovikelloa ja oven tuli avaamaan iso, korston oloinen mies; Mitä asiaa?? Selitin asiani, ovensuulle saapui naishenkilökin, joka selitti että olen väärässä paikassa, mutta koska aika on niin tiukilla, saan oikaista osaston läpi. Olin siis menossa psykiatriselle poliklinikalle, mutta olin vahingossa suunnistanut suljetulle osastolle. Voi minua!

Pääsin sitten osaston erikoislääkärin pakeille. Hän aloitti kyselemällä sitä ja tätä, minä vastasin hänelle sitä ja tätä.
Jossain vaiheessa rohkaistuin ja kerroin vähän enemmän hänelle mikä mieltäni painaa. Hämmästykseni oli melkoinen, kun puhua pulputin hänelle, hänen silmistään alkoi valua kyyneleet! Mykistyin täysin, sillä eikös nämä ihmiset ole kuulleet ja nähneet kaiken? Vai sanoinkohan jotain kummallista?

Kuitenkin haastattelun lopuksi hän sanoi, että kärsin traumaperäisestä stressihäiriöstä. (meniköhän se oikein?? ) Ja että sitä aletaan hoitamaan psykoterapialla, joka kestää näin alkuun vuoden ja kokonaiskesto luultavammin on 2-3 vuotta, kerran viikossa. Kertoi myös, että terapiaan on todella pitkät jonot, joten voin varautua todella pitkään jonotusaikaan.

Kun seuraavana päivänä noudin postin laatikosta, minua odotti uusi aika 9.2.

Nyt sitten odotellaan seuraavaa kertaa, jollan kummallisella tavalla minä olen todella iloinen, että pääsen aloittamaan itseni korjaamisen.

Olen nyt kolmelle ystävälleni kertonut tilanteeni, siis kertonut terapiaan menosta ja avioerosta. Kaikissa tapauksissa olen saanut pelkästään hyvän vastaanoton, kannustavia kommentteja ja ylipäätään ei mitään negatiivista. Olenko siis ihan vain pelkästään omassa päässä tehnyt tästä ongelman, siis tästä terapiaan menosta? Olin nimittäin ihan varma, että jos kenellekään koskaan kerron, pääsen hullujen kirjoihin saman tien, mutta nyt näyttää siltä, että näin ei tapahdukaan... 

Kertokaapas te, jotka olette samassa tilanteessa, mitä itse olette mieltä? Kannattaako yleisesti ottaen kenellekään asiaa kertoa, miten töissä, onko viisaampaa pitää asia omana tietona vai..? 

Olen ihan hämmentynyt, miten on mahdollista että tähän mennessä ainakaan ihmiset eivät hylänneetkään minua vaikka ihan varmana niin luulin. Oikeastaan päinvastoin: he ovat ottaneet minut siipiensä alle, tulee tuplaten vanhaan verraten soittoja/ tekstiviestejä, ihania, kannustavia ja rohkaisevia. Mitä mitä? Ei kai sen pitänyt näin mennä? 

Olen todella hämillään, eivätkö he nyt oikeasti tajua miten sekaisin toisinaan olen, vai onko vain niin, että he todella sen tajuvat ja käyttäytyvät sen mukaisesti...? 

Ja sitten vielä eräs toinen asia. Juuri tällä hetkellä en pysty tekemään mitään matkaa lapsuuteeni. En vain pysty, koska saan noista "tripeistä" niin hirveät fyysiset oireet ja henkisesti olen sen verran riekaleina, joten en vain nyt kykene. Minä kyllä taas kirjoitan, kun olen edes vähän sillä tuulella, mutta juuri nyt... Heikko, avuton, kykenemätön muistelemaan yhtään mitään. Antakaa anteeksi, kyllä minä vielä. Mutta ei nyt. 

Toivottavasti jaksatte vartoa. 

Minä sain vihdoin ja viimein kutsun sinne terapiaan. 14.1.2009 kello 10.00 pitäisi minun astua psykiatriselle osastolle "kuultavaksi". Ymmärsin siis, että tämä ensimmäinen käynti on vasta arviointi, missä arvioidaan...mitä?
Minä olen aikasta pihalla, mitä siellä pitää sanoa? Mitä he minulta kysyvät? Onko jotain mitä pitää huomioida, kun sinne menee? Mitä jos arvioijan kanssa kemiat eivät lyö yhtään yhteen ja minä menen mykäksi, niin kuin joskus tapahtuu joidenkin ihmisten seurassa?

Apua, minua jännittää, pelottaa, vaikka mitä.
Osaako kukaan kertoa mitä siellä ensimmäisen kerran tapahtuu?

Niin, tuo terapia ajatus pelottaa niin hitosti. Jotenkin minun maailmassani se tekee minusta niin huonon, kun en sittenkään selviytynyt elämästä omin avuin. 

Pelkään, että minussa diagnosoidaan jotain hirveää, masennusta, mielisairautta, mitä vain. Ja että elämäni ei tule koskaan enää olemaan sellaista kuin se oli. Erityisen paljon minä pelkään lääkitystä, sillä minä en tahdo lääkkeiden orjaksi. 

Tulenko minä olemaan koskaan enää onnellinen? Tuleeko minusta koskaan enää samanlaista kuin nyt? Vai onko tarkoituskin että minä muutun? Äh, en minä enää tiedä. 

Edelleenkin kärsin itkukohtauksista, ne vain tulevat enkä voi niille mitään. Olen laihtunut aika paljon, mikä toki on vain tälle ruholle eduksi, mutta laihdun sillä että ei ole nälkä. Koskaan. Eilisen saldo 3 suolakeksiä ja 2 viipaletta savukinkkua. Tupakkaa ja kahvia tietysti meni kokolailla hurja määrä. Ja jos syön enemmän, käyn suurella todennäköisyydellä ne oksentamassa. 
Ja lisäksi kummalliset rintakivut ovat jälleen tulleet takaisin. En tiedä miltä sydänkohtaus tuntuu, mutta voisin kuvitella että juuri tältä. 

Tahtoisin, että pääsisin sinne terapiaan heti ja toisaalta toivon, etten ikinä. 

Elä tässä sitten itsensä kanssa. 

Josta meinasin jänistää, mutta sitten päätin kumminkin mennä. Sen verran kuitenkin jännitin, että tyhjensin mahani pariin otteeseen ennen lähtöä...
Asiallinen ja hyvä lääkäri oli kuitenkin, kirjoitti minulle nukahtamislääkkeitä uniongelmaan sekä lähetteen sairaalaan. Yllättävän mutkattomasti kaikki meni, kärsin kuulemma jostain...paniikkiahdistuksesta? No anyway, yksi askel otettu, monta vielä ottamatta kai?

Mieheni ei tiedä mitään, enkä aio kertoakaan. Kun hänen neuvonsa kaikkeen on, että tee enemmän työtä, ulkoile enemmän, niin kaikki järjestyy.

Minä en oikein usko, ei tällä kertaa.

Muoks* pörräsin netissä ja etsiskelin kaikenlaista tietoa terapiasta ym. Löysin tukiasema.net:stä Oletko masentunut -testin.
Testin mukaan olen vakavasti masentunut. Jep, hienoa.