Tänään on ollut erityisen paha mieli, ja kun on paha mieli, niin se näköjään aiheuttaa myöskin muistojen saralla pahaa verta. 
Mieleeni tulvahti eräs muisto, joka on, suokaa anteeksi, hyvinkin sekava, mutta sellainen, että se on saatava ulos heti.

Siinä muistossa tapahtuu jälleen jotain kamalaa. He tappelevat, huutoa, eläimellistä huutoa.

Luulen että Martti päätti rangaista meitä kaikkia, hän raahaa meidät -siis minut ja äitini- kylpyhuoneeseen.  En todellakaan muista kaikkea mitä silloin tapahtui, mutta muistan sen, että kyyhötämme äidin kanssa saunan lauteilla.

Ja sitten tulee vettä. Jääkylmää, inhottavaa. Minua paleltaa, vaatteeni liimautuvat inhottavasti ihooni kiinni tehden kylmästä vedestä vielä kylmempää.

Juuri kun luulen, että en kestä enempää, vesi vaihtuu lämpimään. Ensin ihana lämmin vesi lämmittää jäisen ihoni, kunnes lämpö saa täyden tehon itseensä. Vesi on tulikuumaa. Polttavan kuumaa.

Tätä leikkiä sitten jatkuu pitkä tovi. Aina kun kuuma alkaa polttamaan sietämättömästi, tulee kylmä vesi. Ja toisinpäin.

Edelleenkään ei ole mitään muistikuvaa siitä, että miten tuo ilta tuosta jatkui, tai miten se päättyi. Ehkä hyvä niin.

Sen vain muistan, että kylmä vesi tuntui inhottavammalle kuin kuuma.

Ja minua olisi itkettänyt kovasti.

On kaunis kesäpäivä, istumme olohuoneessa Martin kanssa. Martti makaa sohvalla ja minä istun nojatuolissa häntä vastapäätä.

Olen noin 12-vuotias, ainakin muistini mukaan.

Katselen siinä televisiota, kun yhtäkkiä Martti riisuu housut jalastaan, ottaa kyrvästään kiinni ja alkaa sitä runkkaamaan. Katsoo minua ja sanoo; Viki, eikö sun tekisi mieli herkkunekkua?

Katson Marttiin, siirrän katseeni hänen elimeensä. Martti liikuttaa kättään sillä edestakaisin, silmät ovat puoliummessa. Koko ajan hän puhuu minulle, maanittelee että miten minun pitää mennä ja ottaa hänen nekustaan kiinni ja tehdä hyvää.

En ymmärrä tehdä mitään, katson vain hänen touhujaan inhoten. Hän runkkaa itseään siinä kuin mitään kummallista ei tapahtuisi, koko ajan samalla puhuen, miten tahtoo että minä teen sen. Puhuu ja maanittelee, ulisee ja uikuttaa niin pitkään kunnes saa siemensyöksyn. Viimeiseksi hän vielä sanoo, että minun pitäisi mennä ja nuolla hänen nesteensä mahan päältä, hän kuulemma pitäisi siitä.

En edelleenkään sano mitään, nousen vain nojatuolista ja lähden ulos.

En ennen tätä päivää ole tapauksesta kenellekään kertonut. Totta puhuen en sitä edes muistanut, kunnes yksi päivänä sain aikamoisen välähdyksen ja kaikki palautui mieleeni.

Voi helvetti, paljonkohan näitä vielä muistini sopukoissa onkaan?

Martin potku osuu suoraan äidin mahaan, äiti käpertyy sikiöasentoon ja valittaa. Heti perään tulee uutta sarjaa iskuja, välillä nyrkillä, välillä potkien. Minä painaudun nurkkaani tiukemmin, suojelen Pirjoa ruumiillani ja yritän peittää hänen silmänsä. Pirjo pitää minua kiinni kuin hengenhädässä ja työntää tiukemmin päätään rintaani vasten.
Martti raahaa tukasta äitiäni pitkin olohuoneen lattiaa, solvaten samalla, ohimennessään antaa minullekin potkun selkään. Ottaa pöydältä kaljapullon, jonka kaulan hän katkaisee räsähtäen sohvapöydän nurkkaan.

Martti repii äitini polvilleen, upottaa rikkinäisen pullonkaulan äitini kaulaa vasten. Pienistä haavoista alkaa tihkumaan verta.

- Ja huora nyt imet.
Martti vetää housut nilkkoihinsa, hänen veltto kyrpänsä roikkuu elottoman oloisena reidellä.
- Saatana katokin huora että se alkaa seisomaan tai minä  tapan sinut ja sen jälkeen tuo pikkuhuora hoitelee sun hommas.

Minä hoen kuin mantrassa: Äiti tee se, äiti tee se, äiti tee se, minä en tahdo.

Rikkinäinen pullonkaula repii hieman lisää ihoa rikki äidin aloittaessaan imemään Martin elintä, siihen ei tule mitään eloa. Yhtäkkiä Martti iskee nyrkillä täysillä äitiä naamaan, jonka seuraksena hän lentää lattialle. Hän repii hiuksista äidin uudestaan polville, äidin suusta valuu veri ja hän aloittaa imemisen uudelleen. Minä yritän huolehtia, että Pirjo ei vain näe mitään, ei hänen tarvitse sellaista nähdä.

Seuraan kuin hypnotisoituna kun eloton elin alkaa elämään. Äiti imee Martin kyrpää kuin joku kone veri valuen leukaa pitkin ja lopulta, loputtomalta tuntuvan ajan kuluttua Martti saa siemensyöksyn.

- Aaah, no tulihan siitä huoran hommasta jotain.
Sanomaansa vielä tehostaen hän huitaisee äitiä toisenkin kerran naamaan nyrkillä, nostaa housut ylös ja hoipertelee sohvalle sammuen saman tien.

Kukaan ei liiku. Äiti makaa maassa ja itkee hiljaa. Minä pidän edelleen Pirjosta kiinni. Kun olemme varmoja, että Se on sammunut, menen auttamaan äitini sänkyyn nukkumaan. Peittelen hänet kuin lapsen, silitän päätä ja sanon, että yrittää nukkua.

Me hiivimme Pirjon kanssa omaan sänkyymme, sammuttelen valot ja käymme nukkumaan.

Oli kulunut ehkä viikko Pirjon lähdöstä. Asuimme silloin rivitalossa ja olohuoneesta pääsi pienelle pihapläntille, joka oli aidattu. 

Istuin tavallisena iltana olohuoneessa sohvalla, joka oli asetettu niin, että istuit selkä vasten ikkunaan, taaksesi jäi siis tuo pieni takapiha. Katselen rauhassa telkkaria, kunnes puhelin soi. Vastaan siihen katse ohjelmassa, mitä olin katsomassa, kun puhelista kuuluu:

- Kerroppa minulle Viki, miltä tuntuu kun tietää kuolevansa?
- Ai miten niin Martti, nytkö sinä vasta meinasit minut tappaa? Ethän sinä ole onnistunut sitä tekemään tähän päivään mennessäkään. 
- Tiesitkö sinä pikku huora, että minä seison ikkunasi takana juuri nyt, sinä istut sohvalla, katselet rauhassa telkkaria. Mutta tiesitkö sinä, että sinun takaraivoosi osoittaa juuri tälläkin hetkellä haulikko? Joten kerroppa minulle, miltä tuntuu, kun tietää kuolevansa? 

Silloin tajuntaani jysähti se tosiasia, että Martti mitä ilmeisemmin oli tullut tappamaan minut. Olen hetken hiljaa, ja vastaan:

-No anna mennä sitten. Tässähän minä olen, sen kun painat liipamisesta. 

Käteni alkavat täristä, suljen silmäni ja odotan. Martti uhoaa puhelimeen, kertoo miten aivoni lentävät pitkin seiniä ihan kohta. Ihan kohta hän tappaa minut. 

En koko aikana liikahdakaan paikaltani, rauhallisella äänellä sanon puhelimeen että anna mennä, perkeleen pelkuri anna mennä, mitä minä siitä välitän. Martti vastaa aina samalla, että kerro, miltä tuntuu kun tietää kuolevansa. 

Sanotaan, että ihmisen elämä kulkee pikakelauksella silmien ohi juuri ennenkuin kuin jotain kamalaa tapahtuu. No, minä voin aikalailla tuon vahvistaa. Lyhyen ajan sisällä ehdin miettiä kaikkea tapahtunutta ja jopa sitäkin, mitä vielä tahdoin tehdä. Ehdin jopa miettiä, että sattuukohan se, kun aivot pamahtaa pellolle?

Yhtäkkiä puhelu loppuu ja minusta tuntuu, että nyt se tapahtuu tai sitten ei koskaan. 

Istun paikallani liikahtamatta ainakin puoli tuntia, en uskalla kääntää päätäni, en lähteä sohvalta pois, en vilkaista ikkunaan, hädin tuskin uskallan hengittää. Istun siinä ja odotan.
Lopulta nousen hitaasti, vilkaisen varovasti ikkunaan -siellä ei ole ketään. Paniikissa juoksen sulkemaan kaikki verhot ikkunoihin. Juoksen oksentamaan, tärisen aivan hillittömästi ja minä pelkään. 

Käperryn eteisen lattialle naulakon alle takkien taaksen piiloon -ainoa paikka missä ei ole ikkunoita. Siitä Jani minut sitten löysi aikanaan, kun tuli kotiin. Kerron hänelle tapahtuneen, johon hän sanoo:

- No ihan oma vikas. Sinähän kerjäämällä kerjäsit vaikeuksia. 

Heti maanantaiaamuna soitan lastensuojeluun, pääsemme sisään samana päivänä. Pirjon juttelee lastenviranomaisten kanssa, minä juttelen. Näytän lääkärintodistuksen ja ilmoitan, että en päästä Pirjoa kotiin. 

Martista ei kuulu mitään. Minä luulen, että sitä pelottaa. Äitinikin on epätavallisen hiljaa, ei edes soita Pirjolle. Myrskyä tyynen edellä. 

Olen yhteydessä moneen otteeseen lastensuojeluun, ilmoitan että olen valmis ottamaan Pirjon itselleni. Soitan joka paikkaan, yritän saada jonkun heräämään tilanteeseen. Kotona puhun miesystävälleni Janille siitä, että jos vain minun annetaan, niin minusta tulee Pirjon huoltaja. Jani sanoo minulle, että ei ala vieraita pentuja elättämään, että jos meinaan sellaisen ristin ottaa, niin pakkaa tavarasi ja lähde. Samassa kuulen kohinaa keittiön ovelta; siellä on Pirjo ja hän kuuli kaiken. Manaan ääneen, suhahdan Janille että tämän sinä vielä maksat ja menen lohduttamaan Pirjoa. Sanon ettei sen puheista pidä välittää, en minä sinua hylkää vaikka mikä olisi. 

Kuluu kaksi viikkoa, kun lastensuojelusta soitetaan: Ovat tehneet päätöksen, jonka mukaan lapsen ensisijainen etu on olla kotonaan, vanhempien luona. Minä kysyn sosiaalitantalta, että jaa, sekö on lapsen etu, että te laitatte se takaisin sinne hakattavaksi?
-Martti on kuitenkin Pirjon luonnollinen isä, ja kyllä lapsen on parasta olla vanhempiensa huostassa.
Kysyn naiselta, onko hänellä omia lapsia? Hän myöntää ja minä kysyn siltä, että jos sinun lapsesi hakattaisiin samanlaiseen kuntoon kuin Pirjo, niin laittaisitko sinä siitä huolimatta lapsesi sinne takaisin? Ei kuulemma kuulunut tähän asiaan. 
He selittävät vielä päätöstään sillä, että minä en voi nuoresta iästäni johtuen ottaa vastuuta pienestä lapsesta, ei 18-vuotias voi tietää lapsen kasvatuksesta eikä vastuusta mitään. Alan nauramaan hysteerisesti, no niinpä niin. Mitähän minä yleensäkin elämästä mitään ymmärtäisin. 

Loppujen lopuksi minun oli pakko luovuttaa Pirjo takaisin sinne. Olin kuitenkin varmistanut Pirjon turvallisuutta ottamalla yhteyttä hänen kouluun. Selitin koko tilanteen, kaikkineen. Pyysin heiltä, että voiko Pirjo pyytää apua opettajalta, jos tarvitsee sitä. Samalla sovimme, että jos Pirjo jää koulusta pois tai mitään epätavallista havaitaan, he soittavat minulle koulusta samantien. Myös Pirjo tiesi, että voi turvautua opettajaansa, jos minkäänlainen hätä tulee.  

Kun Pirjo lähti, me molemmat itkimme. Äiti katsoi minua kuin spitaalista parkkipaikalla, hyvä kun ei sylkäissyt naamaan. Minä katsoin takaisin leuka pystyssä. 

Mutta ei kaikki ihan turhaa ollut. Martti sai syytteen pahoinpitelystä ja maksoi sakkoja 6000 markkaa. Ei tosin mitään muuta. Soitti minulle ja käski minun ne maksaa, koska koko syytekin oli minun syytäni. Löin hänelle luurin korvaan. Lisäksi Pirjoon ei enää koskaan tuon jälkeen koskettu, Martti ei uskaltanut. 

Minä olin ainoa, jolta suljettiin ovet lähipiiriin moneksi vuodeksi. 

-Vikiiii!! Puhelimeen!

Yritän tehdä nopeasti keskeneräisen työni valmiiksi ja juoksen puhelimeen.

-Viki puhelimessa.
Linjoilta kuuluu epämääräinen nyyhkytys.
- Haloo, onko siellä ketään?
- No se Pirjo täällä, moi.
- Mikä sulla on? Et kai sinä itke?
- No kun..no kun..Martti hakkas mut.

Tajuntaani iskee siskoni sanat kuin leka, jäätävä raivo valtaa minut.

-MITÄ? Mitä se mulkku teki sulle?
-Ne tappeli ihan kauheesti eilen illalla ja sitten Martti alko lyömää muakin ja muhun sattu ihan kauheesti. Viki, tee jotain, auta mua.
-Missä sä olet nyt?
-Martti päästi mut Maken luo, kun sanoin sille että mä tahdon nähdä veljeni pitkästä aikaa.
-Annatko luurin Makelle, ole kulta pieni kiltti.

Isoveljeni tulee puhelimeen, yritän kysellä häneltä mitä on tapahtunut. Make on vaitonainen, ei oikein puhu mitään. Lopulta annan hänelle määräyksen että pakkaa Pirjon tavarat ja tuo Pirjon minulle työpaikalle. Pyydän vielä Pirjon takaisin puhelimeen ja kysyn, sopiiko hänelle että tehdään näin.

Menee tovi kun Pirjo tulee pienen nyssäkkänsä kanssa, olen jo sopinut pomoni kanssa että pidän loppupäivän vapaata. Vien Pirjon limsalle ja aloitan hellävaraisen kuulustelun tapahtuneesta.

Pirjo kertoo, että ne olivat taas vaihteeksi tapelleet ihan älyttömästi ja loppujen lopuksi Martti oli ottanut Pirjon silmätikukseen. Näin ei ollut koskaan ennen käynyt. Martti oli repinyt Pirjon selkä seinää vasten jossa hän oli halolla hakannut sitä ympäri kehoa. Kun tuokaan ei ollut vielä riittänyt, oli hän heitellyt häntä kivillä - eräässä kukkalaatikossa niitä oli ollut kasa koristeena. Kivien jättämiä mustelmia oli siellä ja täällä näkyvissä kasvoissa.

Kyselen edelleen Pirjolta, mitä hän haluaa? Pirjo sanoi, että kotiin hän ei mene enää eikä tahdo nähdä Marttia ikinä.

-Minä taistelen puolestasi, mutta oletko varma? Sinä tiedät, että tästä ei tule helppoa ja sun täytyy sanoa jos et tahdokaan.

Pirjo sanoi tahtovansa. Pakkasin tytön autoon ja ajoin terveyskeskukseen, kävelin tiskille ja pamautin: Minulla ei ole aikaa varattuna, mutta minulla on isänsä pahoinpitelemä 9-vuotias lapsi mukana, järjestyykös sieltä jotain meille? Odotimme 5 minuuttia ja lääkäri kutsui meidät sisään.

Sisällä lääkäri kyselee tarkkaan mitä on tapahtunut, Pirjo kaivautuu välillä kainalooni. Lääkäri pyytää Pirjoa riisumaan paidan ja pienen epäröinnin jälkeen hän tekeekin niin.

Sekä minä että lääkäri alamme itkemään. Pirjon koko keho on täynnä halon jättämiä mustelmia ja haavoja. Kivistä on tullut pienempiä ja mustempia jälkiä, on kuin tuolla lapsella ei olisi vaaleaa ihoa ollenkaan. Lääkäri kirjaa vammat ylös sekä tulostaa minulle oman kopion.

Vien Pirjon kotiin, teen hänelle hänen lempiruokaa, hemmottelen makealla ja pidän lähelläni. Sillä minä jos kuka tiedän, miten haavoja olis lääkinnyt, jos joku olisi joskus pitänyt hyvänä. Pyydän miesystävääni huolehtimaan hetken Pirjosta, hyppään autooni ja ajan äitini työpaikalle.

Äiti on varautunut, kysyn voimmeko jutella jossain. Hän vie minut tyhjään toimenpidehuoneeseen ja minä sanon hänelle, että teen tästä lastensuojeluasian. Lähteekö hän minun mukaan, pääsee samalla Martista eroon vai mitä? Hän alkaa solvaamaa minua, vastaan hänelle samalla mitalla takaisin. Lopulta tunteet kuumenevat niin paljon, että hän kutsuu vartijat paikalle, jotka saattavat minut ulos.

Seuraavana aamuna veljeni soittaa minulle ja sanoo,että Martti ja äiti ovat soittaneet heille ja uhkailleet. Ja että Makea on käsketty minun luovuttamaan. Sanon veljelleni, että minulla ei ole aikomustakaan niin tehdä, vaan nyt mennään loppuun saakka. Veljeni alkaa syyttämään minua, kysyy:
- Miks sun pitää olla aina niin hankala Viki?
Vastaan hänelle, että siksi. Ehkä jos minullakin olisi joku, joka minua olisi aikoinaan auttanut, olisi minullakin helpompi olla. Make haukkuu minut puhelissa riidankylväjäksi ja vaikka miksi paiskaten lopulta luurin korvaan.

Silmät vihasta leimuten minä ihmettelen kaikkien asennetta. No hyvä on, jos kukaan ei pidä pienen sielun puolia, niin teen sen sitten yksin. Mutta en vielä tänään, sillä on sunnuntai, enkä voi tehdä mitään ennenkuin aamulla kun virastot aukeavat.

Pakko reagoida edellisessä postauksessani saamiin kommentteihin tai lähinnä Iiun peräänkuulutuksesta lähimmäisen rakkauteen. Ja siihen, miten jokaisen meistä pitäisi välittää ja reagoida siihen jollain lailla, kun näkee että jollakin asiat eivät ole hyvin. Varsinkin jos kyseessä on lapsi. 

Uskon vakaasti siihen, että jokaisella meistä on lähellään joku, joku on joutunut väkivallan kanssa tekemisiin. Voi olla että et tiedä tätä, mutta jos asioita alkaisi penkomaan, saattaisit yllättyä: väkivalta on ikävä kyllä hirvittävän yleistä. 

Liidän ajassa nyt hurjasti eteenpäin ja kerron teille tarinan, liittyen siihen, kun kukaan ei tahdo tietää. Vielä tänäkin päivänä ihmettelen tarinan vierailijaa, että miten oikeasti joku voi olla noin tunteeton? 

Martti oli tuonut jonkun työkaverinsa meille ryyppäämään, pitämään hauskaa. Jossain vaiheessa yötä asiat valuivat jälleen kerran silmittömäksi riidaksi, jossa ensin hän hakkasi äitiäni ja kun sekään ei vielä häntä saanut tyytyväiseksi, hän otti silmätikukseen minut. 
Olin tuolloin iältäni ehkä 13 tai vähän vanhempikin. Hän hakee minut alkuyöstä sängystäni, nukuin sen aikaisen asuntomme yläkerrassa. Hän raahaa minut alakertaan tukasta. Repii siis portaat alas, niin että minä liuún mahallani. Olohuoneeseen minut saatuansa potkujen kera, hän alkaa vieraan läsnäollessa minua läiskimään ja lyömään, huutaen mielipuolisesti jotain. Minuun sattuu jälleen niin kovasti. En mahda mitään, mutta alan itkemään ja huudan tälle vieraalle että tule auttamaan, auta minua, tee jotain. 
Vieraamme istuu sohvalla, juo oluttansa hieman häpeillen, mutta ei tee mitään. Ei katso minua silmiin, vaitonaisena vain nauttii juomaansa. Jossain vaiheessa pääsen Martin otteesta irti, raahaudun vieraan jalkoihin ja pyydän; auta minua, mene ja soita poliisit. Tee jotain. 

Martti jatkaa hakkaamistani, lyö, solvaa ja potkii. Kertoo vieraallemme, miten tämmöisiä orastavia huoran alkuja on vähän opetettava tavoille, ei ne muuten mitään tajua. Minä uskon koko ajan siihen, että tuo muukalainen jossain vaiheessa tulee ja pelastaa, eihän kukaan normaali ihminen voi vain tälläistä katsoa eikä tekisi mitään. 

Ilta etenee näissä samoissa merkeissä, jo useamman tunnin ajan ja minä alan olla loppu. Jossain vaiheessa Martti ottaa paksun rautaputken ja käskee minun laittaa pöydälle käteni, sormet levälleen. Minä asetan käteni sormet harittaen pöydän kannelle ja hän sanoo: Ja katsotaanpa nyt, miten kova sinä olet? 

Hän lyö rautaputken täysillä pöydän pintaan, juuri niin, etteivät ne osu sormiini, mutta eivät paljon muutakaan. Välillä putki tavoittaa kynteni, sormia kihelmöi ja sattuu, mutta päätän, että tuolle sialle en sitä tyydystä anna, että valitan. Martti jatkaa putkella hakkaamista jonkin aikaa, kunnes vieraamme päättää, että nyt on aika lähteä kotiin. 

Huokaisen helpotuksesta, sillä aivan varmasti hän nyt lähtee ja soittaa poliisit. Pakko. Ovi sulkeutuu ja minä piristyn, sillä apu on tulossa. 

Kidutus ja hakkaaminen jatkuvat vielä muutaman tunnin, kunnes aamu alkaa nousemaan. Martti väsähtää, olihan hänellä kovin ahkera yö takana ja nukahtaa. 

Minä istun typertyneenä, apua ei koskaan saapunut. Miten on mahdollista, että joku näki mitä tapahtui, mutta ei tehnyt mitään. Sisälleni kertyy silmitön viha: jos ikinä enää tapaan jossain tuon vierailijan, minä lyön ensin ja kysyn vasta sitten .

Miten on mahdollista, että kukaan ei välitä? 

MUOKS* Näin käy kun kukaan ei välitä. Minua järkytti suuresti Baby P:n kohtalo, voi pientä lapsiparkaa, miten erilailla asiat voisi olla, kun joku olisi ajoissa puuttunut. Tapaus on aivan järkyttävä, miettikää kuinka paljon Hänen kaltaisiaan lapsia maailmassa on?
Ainoa lohtu asiassa on, että nyt Baby P on jossain, missä kukaan ei enää satuta häntä eikä hän tunne kipua.

Sen illan tapahtumat ovat jotenkin jääneet todella pimeän peittoon, muistan valoja, tunnelmia ja paikkakunnan, missä se tapahtui, enkä paljon muuta. Mutta seuraavan kerrotun minä sentään muistan, liian hyvin:

Luulen, että jälleen kerran he ovat riidelleet vieraista miehistä, mistäpä muustakaan he koskaan riitelivätkään. Luulen, että jälleen kerran minut on haettu kuulusteltavaksi, niin kuin tapana oli.

Sen minä muistan, että menneillään oleva riita oli kauhea, rajumpi kuin moni muu, Martti pahoinpiteli äitiäni aivan silmittömästi, oli aivan sokean raivon vallassa. Siskoni itki, senkin minä muistan.

Muistan että heräsin yöllä olohuoneen lattialta tajuttomuustilasta. Kaikkialla on ihan pimeää ja minä olen ylävartalostani märkä. Minua pelotti kauheasti, pelkäsin, että "märkä"  olisi Martin virtsaa, sillä sitäkin hän harrasti -täydellinen nöyryytys kusemalla uhrinsa päälle-.

Päähäni koskee jumalattomasti, kompuroin lattialta ylös. Liukastun märässä, mutta onnistun nousemaan ylös. Kävelen olohuoneen valonkatkaisijalle ja laitan valot. Märkä minussa on verta. Heräsin siis omasta verilammikosta, mutta mieluummin sitä kuin virtsaa.
Katselen ympärilleni, asunto on kuin pommin jäljiltä, laseja, pulloja, kaatuneita tuoleja, siivottoman näköistä. Huokaan väsymyksestä, sillä kyllähän minä tiedän, kuka tämän kaiken siivoaa.  

Kävelen kylpyhuoneeseen ja alan putsaamaan itseäni, näytän kamalalta. Nenäni on turvonnut ja arka, siihen sattuu, kun pesen verta pois. Yritän sukia päätäni sileämmäksi, mutta koko päänahkaa kihelmöi, ilmeisesti minua on jälleen revitty hiuksista, koskapa käteeni jää isoja tukkoja hiuksiani. Katson kuinka veri valuu veden mukana viemäriin ja alan itkemään. Minä en jaksa enää, minä en tahdo tätä. Miksi kukaan ei minua auta? Istahdan vessanpytyn päälle ja toivottomuus ottaa minusta vallan. Tahtoisin vain kuolla pois, miksi minua kidutetaan näin? 

Kyhjötän pytyn päällä säälimässä itseäni ties kuinka kauan, kun tajuan, että ovella on joku. Pikkusiskoni on oppinut kävelemään ja peukalo suussa katsoo minua silmät suurina, ikäänkuin ihmetellen, mikä on hätänä.

Pyyhin silmäni kuivaksi ja nostan Pirjon syliini. Halaan häntä kuin en koskaan ennen ja otan hänet viereeni nukkumaan.
Ehkä minä sittenkin vielä jaksan. Minun on pakko, jo Pirjonkin vuoksi.  

Seuraavana aamuna herään, laitan kahvia tulemaan ja alan siivoamaan. Kävelyni ontuu, sillä minuun sattuu, olen ehkäpä satuttanut itseni kaatuessani lattialle tai ehkä minua on potkittu tai hakattu tai mistä minä tiedän. Ja totuudessa pysyessäni, en edes jaksa välittää. Mutta sattuu joka paikkaan. Hitaasti nilkuttamalla alan selvittämään paikkoja siistiksi silmissäni tyhjä katse.

Tuntuu, että minussa ei ole enää elämää jäljellä. Se valui yöllä lavuaariin veren mukana.

Minulle on aina jäänyt hämäräksi useimmat veljeni lapsuuden vaiheet. Siis hän oli välillä kotona, sitten hän taas lähti mummolaan ja taas tuli takaisin kotiin. Kuitenkin jossain vaiheessa hän vietti pitkänkin ajanjakson kotona ja seuraava muistoni liittyykin siihen:

-Saatanan äpäräpaska, nyt kerrot tai...
Martti huutaa kuin peijooni, olen herännyt siihen kun hän tulee huoneemme ovelle kiljumaan. Nopeilla askelilla hän saavuttaa sänkyni ja alkaa lyömään päätäni seinään. Sinä..isku...saatanan...isku...huoranpenikka....isku...kerrot heti...isku...tai mä tapan sinut...isku. 
Olen iskujen voimasta aivan lamaantunut, päässäni kohisee ja yritän pitää ajatuksen kirkkaana, huonoin tuloksin. Hän huutaa ja meuhkaa vielä jotakin, en edes muista mitä. Veljeni sänky sijaitsee huoneen toisella puolella ja hänkin herää meteliin.

Huoneessamme on pikkusiskolle hankitut lasten pöytäkalusto, siis puinen pikkupöytä ja kaksi pikkutuolia. Ilmeisesti jälleen kerran ärsytän Marttia äärettömän paljon herra ties minkä syyn vuoksi ja sitten alkaa tapahtumaan. Martti ryntää ottamaan lattialta puisen pöydän, nostaa sen päänsä yläpuolelle ja uhkailee; Kuule huora nyt alat kertoa tai mä tapan sut siihen paikkaan.

Seuraan tilannetta kuin hidastetusta filmistä...

Martti ottaa vauhtia heilauttamalla pöydän päänsä yläpuolelle ja alkaa lähestymään minua. Samaan aikaan huoneen toiselta puolelta isoveljeni säntää sänkyäni kohti. Juuri ennenkuin pöytä olisi osunut suoraan päähäni, veljeni heittäytyy ilmaan viimeiset askeleet syöksyen pöydän ja minun väliin. Martti rusauttaa kaikin voimin pöydän veljeni selkään. Retkahdamme sängyllä iskun voimasta, veljeni sopertaa minulle kivusta irvistäen, että eihän minuun sattunut, olenko kunnossa?

Äitini tulee kertomaan ovenrakoon omaa näkemystään maailman menosta ja Martti kiinnittääkin huomionsa häneen. Kiivaasti "keskustellen" he poistuvat huoneesta kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tilanne on ohi, yhtä nopeasti kuin se alkoikin.

Nukumme sen yön veljen kanssa samassa sängyssä, selät vastakkain. Kuulen hennon nyyhkytyksen veljeni puolelta; hänellä täytyy olla jumalaton tuska selässä, kyllähän minä sen tiedän. Omassakin päässä on seinään hakkaamisen jälkeen sellainen tykytys, että voi hyvä elämä sentään. Kumpikaan ei puhu mitään, ei sano mitään. Olemme vain hiiren hiljaa ja imemme toisistamme turvaa. Lohdutamme toisiamme sanattomasti. 

Mutta tiedättekö mitä? Olen aivan vakuuttunut, että veljeni pelasti henkeni. En usko, että millään olisin voinut selvitä pöydän iskusta, en mitenkään. Olen veljelleni ikuisessa kiitollisuuden velassa, että hän tuli ja pelasti minut, otti minulle tarkoitetun iskun itselleen. Kärsi sen kivun, mikä oli tarkoitettu minulle. 

Kiitos Veli.

Jälleen kerran juopottelua, tällä kertaa jo aamusta. Ensin kaikki sujuu sovussa, jossain vaiheessa hieman suukopua ja sitten täysi rähinä päällä.

Useimpina öinä äitini piti Pirjon vierellään, luonaan, vaikka Martti häntä hakkasikin. Äitini oli nimittäin huomannut, että Mara ei koskaan kohottanut kättään omaa vertansa vastaan ja että siskoni läsnäolo hieman hillitsi Martin väkivaltaisuutta. Niinpä siskoni oli oivallinen suojakilpi. Minua Pirjo säälitti, vaikka hän olikin kovin pieni, niin ajattelin että hänellä on varmasti paha olla siellä.

Sinä yönä olinkin onnistunut pienen reppanan hakemaan turvaan, pois siitä huudosta, pois siitä helvetistä.

Kuuntelen suljetun oven läpi tappelun kulkua, kunnes kuulen nimeni mainittavan. Entuudestaan jo tiesin, että kohta on minun vuoroni astua estradille, ihan kohta minut haetaan. Mutta kuka jää suojelemaan Pirjoa? Hiivin huoneeni ovelle ja kurkistan: onneksi heidänkin makuuhuoneen ovi on kiinni. Nyt on toimittava nopeasti, minua pelottaa, hätä on kova.

Alan äänettömin askelin touhuamaan, yritän pukea lisää vaatteita ylleni. Olen jo kauan aikaa oppinut nukkumaan kaikki vaatteet päälläni, (tämä tapa minulla on muuten vielä tänäkin päivänä) koskaan kun ei tiennyt, milloin piti lähteä yön selkään karkuun.
Tappelun äänet voimistuvat - Minulta loppuu aika!!!! Apua!!!!-

Hädissäni käärin Pirjon omaan pehmeään punaiseen huopaansa, sen päälle käärin vielä täkkini. Nostan Pirjon syliini ja rukoilen, että hän pysyisi hiljaa.

Sydämmeni pamppailee hurjana, kuulen sen lyönnit korvissani. Aloitan varovaisen hiivinnän ulko-ovea kohti. Käteni tapailee kaulaani, tarkistaa että kotiavain on varmasti mukana.

Heidän huoneensa ovi oli vähän ennen ulko-ovea, pelkään niin paljon, että jalkani meinaavat pettää. Pelkään, että Pirjo herää ja alkaa itkemään, silloin olisimme molemmat hukassa. Olihan ulosmenemisestä säädetty taloudessamme kuolemanrangaistus.

Etenen kohti tuulikaappia, tartun kahvaan, vielä viimeinen kuulostelu. Kuin tilauksesta äitini alkaa huutamaan Martin nyrkin iskun voimasta ja silloin minä toimin.
Käteni vapisevat aivan holtittomasti enkä meinaa saada lukkoa auki. Lisäksi sylissäni oleva käärö meinaa viedä kaikki voimani mutta lopulta ovi aukeaa. Astun ulos, yritän sulkea oven takanani mahdollisimman hiljaa.

Veri kohisee korvissani kun aloitan pimeässä syksy yössä juoksuni. Juoksen kuin piru olisi kannoillani, talon edessä olevan pellon poikki ja koko ajan peläten, että he seuraavat meitä, että me jäämme kiinni. Lopulta, loputtomalta tuntuvan juoksun jälkeen pääsen peltoaukeamalta metsään, turvaan, mutta en lopeta juoksua.

Pirjo on herännyt, mutta aivan kuin tuo olematon pieni rääpäle olisi tiennyt. Hän ei päästänyt äännähdystäkään.

Sukellan pimeään metsään, nyt olen turvassa sillä tunsin sen kuin omat taskuni. Minulla oli siellä oma pikku "majani", erään tuuhean kuusen juurella, joka oli niin suojassa, että sitä oli mahdoton huomata jos ei tiennyt sen olemassaolosta.
Ryömin kuusen alle, jalkojani pistelee kylmästä, enhän ollut ehtinyt laittaa edes kenkiä jalkoihini.

Käärin huovan Pirjon ympärille tiukemmin, levitän täkin maahan ja käperryn nyytteineni sen päälle. Haparoin peiton yllemme niin hyvin kuin vain voin. Yritän nukkua.

Herään Pirjon hiljaiseen kitinään, aamu on jo alkanut sarastamaan. Hiivin takaisin kotiin, siellä on hiljaista, ilma haisee vanhalta viinalta, tupakalta ja vereltä. Haju on tuttu.
Syötän Pirjon ja vaihdan hänet kuiviin. Menemme sänkyyn nukkumaan, lämpimään.

Me selvisimme. Tästä yöstä.

Kun siskoni syntyi, oli sosiaalihuolto jo perillä perheemme sekavasta tilanteesta. Niinpä he saapuivat synnytyslaitokselle estämään sen, että äitini ei saa viedä lastaan kotiin vaan hänet huostaanotetaan. Jostain kumman syystä kuitenkin tätini sai puhuttua sosiaalitantat niin, että hän lupasi henkilökohtaisesti pitää huolta siskostani ja äiti sai luvan kotiutukseen vauvan kera.

Ja koska verikoirat olivat perässämme, niinpä me muutettiin jälleen. Tällä kertaa monen sadan kilometrin päähän pohjoiseen.

Uusi paikka, uusi elämä jälleen edessä. Taas. Ehkäpä sosiaalitoimiston sekaantumisen takia he elivät hetken aikaa vähän hillitymmin tai voihan se olla, että vauvakin antoi aihetta rauhoittumiseen. Uutena piirteenä elämäämme tuli se, että he lähtivät monesti ryypiskelemään jonnekin muualle, pois kotoa, jotta naapurit eivät ala mitään epäilemään. Minulla ei muuten ole tänäkään päivänä selvinnyt, mihin he hävisivät aina koko yöksi.

Siskoni oli saanut nimekseen kasteessa Pirjo. Kun vanhemmat olivat reissuillaan, jäi Pirjon hoitaminen minun vastuulleni.

Asunnossa pääsi eteisestä suoraan olohuoneeseen, olohuoneesta keittiöön ja siitä jälleen eteiseen. Tätä rinkiä minä kiersin monet yöt ja yritin saada Pirjon rauhoittumaan. Hän itki vauvana paljon, ihan kuin aavisti että kaikki ei ole hyvin. Aamulla menin monesti kouluun alla parin tunnin yöunet. Ja kyllä väsytti.

Eräänä päivänä Pirjo oppi sanomaan ensimmäisen sanansa. Muistan tapauksen kuin eilisen päivän;
Hän piti kaulastani kiinni, painoi pehmeän lapsenposkensa minun poskea vasten ja sanoi: -Äittä.-

Äitini alkoi odottaa pikkusiskoani. Hän jatkoi juomista ja tupakanpolttoa aivan kuten ennenkin. Tämähän ei ollut mitään uutta, isäni on kertonut minulle, että kun äitini oli synnytyslaitoksella synnyttämässä minua, hänen tavaroistaan löytyi olutpulloja. Tyhjiä ja täysiä. Mutta lie sitä täytyy itseään jollain viihdyttää, pitkäksihän se aika siellä synnytyslaitoksella muuten tulee.

Luulin, että vauvauutinen rauhoittaisi elämäämme, sillä eihän kukaan lyö raskaana olevaa naista. Olikohan äitinikin laskenut saman varaan? Voi ollakin, että elämä rauhoittui jonkin verran, joksikin aikaa. Kunnes Martti alkoi epäilemään, että kukakohan on isä?
Eräänäkin yönä heillä oli taas taistelu siitä, kuka on vauvan isä. Martti retuutti äitiä pitkin ja poikin, löi, huusi. Hän pakotti äidin konttaamaan pitkin pitkää eteisen käytävää ja joka kerta kun äitini konttasi Maran ohi, hän potkaisi äidin mahaan täysillä. 

Tietääköhän ihanainen siskoni, miten on täysi ihme, että hän ylipäätään syntyi elävänä ja terveenä?  
Kaikesta huolimatta eräänä seesteisenä huhtikuun päivänä saapui pikkusiskoni tähän maailmaan. En ole koskaan nähnyt kauniinpaa pikkuihmistä kuin mitä hän oli syntyessään; pitkät, kiharat ja mustat hiukset, jäänsiniset silmät. Suloiset sydämmenmuotoiset kasvot.

Mutta voi lapsiparkaa, ei annettu sinulle hääppöisiä eväitä tähän maailmaan.

Oli minun tehtäväni yrittää suojella häntä.  

Mitä tapahtuu ihmiselle, jolta viedään kaikki?

Aikaisemmin he olivat jo minut nöyryyttäneet, vieneet itsetuntoni, ihmisarvoni. Pidetty nälässä, kohdeltu kuin koiraa, hakattu, revitty. Ivattu ja kyseenalaistettu moneen kertaan koko olemassa oloni. Ja nyt minulta oli viety tietyssä mielessä viattomuuskin.

Martti ei tuon yön jälkeen enää yrittänyt suoranaisesti maata minua. Ja ei hän ehkä olisi pystynytkään, koska minä olin todella päättänyt taistella itsestäni.  Mutta ei hän ahdistelua lopettanut, se vain muutti muotoaan. 

Äiti teki vuorotyötä ja aina kun hän oli ilta- tai yövuorossa, meillä leikittiin. Hippaa.

Kun oli Martin vuoro olla hippa, ja hän sai minut kiinni, koppasi hän minut syliinsä, ronkki olemattomia rintojani, työnsi kätensä haaroihini, sormet vaeltelivat häpyhuulillani ja ties missä. Työnsi etumustansa takapuoltani vasten, hieroi itseänsä. Tai kun menin suihkuun, hän tuli aina silloin hampaanpesulle tai laittamaan pyykkiä koneeseen.  Katselemaan.

Montakohan kertaa noina kertoina hän runkkasi itseään ajatellen minua?

Ja tiedättekö mikä on pahinta? Minä en edes ymmärtänyt mitä tapahtui. Oikeasti.
Sen minä ymmärsin, että sitä Martti ei saa minulle tehdä, mitä hän teki aina äidille, mutta minä en silloin ymmärtänyt nuo kaikki kuuluivat siihen samaan asiaan.
Ja miten minä oisin voinut ymmärtääkään? Minähän olin lapsi.

Olen jälkeenpäin miettinyt monesti, että mikä esti Marttia raiskaamasta minua, ottamasta väkisin? Hänhän olisi voinut tehdä sen helposti, en olisi varmaan pystynyt sitä mitenkään estämään. Oliko hänessä sittenkin jotain inhimillisyyttä jäljellä? Vai pelkäsikö hän, että nostan niin kovan metakan, että äitini herää siihen ja ehtii väliin? Tai koska raiskauksesta jää jäljet, menen poliisin juttusille?
Hänhän oli kovin taitava lyömään niin, että näkyville kohdille ei jäänyt sen kummempia mustelmia, ei mitään sellaista mitä olisi ulkomaailmassa ihmetelty. Varoi lyömästä naamaan tai käsivarsiin, ainakin kouluaikana.
Ja minä melkein toivon, että hän olisi raiskannut minut. Minä olisin saanut hänet siitä vankilaan. Olisin saanut hänet pois elämästäni. Mutta ei, siihen hän oli aivan liian ovela- vain vuosikausien jatkuvaa ahdistelua, häpäisyä ja sanallista vihjailua. Ei mitään "konkreettista"minkä voisi poliiseille näyttää. 

Ja silti minulla edelleen on sellainen olo, että minut on raiskattu, yhä uudelleen ja uudelleen.

Miten siis jatkaa tästä eteenpäin? Miehiin en ole koskaan elämässäni osannut luottaa ja varsinkin seksuaalinen kanssakäyminen on vastenmielistä. Miten löytää luottamus toiseen, ymmärtää että hän ei tahdo tehdä minulle pahaa? Miten alkaa luottamaan itseensä, ettei häpeäisi itseään, ettei häpeäisi omaa seksuaalisuuttaan? Ymmärtäisi, että seksi voi olla kaunistakin.

Miten ylipäätään pitäisi elää, jotta ei olisi niin paha olla? 

Olen noin viikko sitten saanut kirjoitettua koko tämän saagani paperille. Ajatukset ovat vainonneet minua, olen märehtinyt niitä päivät päästään. En mene hänen viereensä nukkumaan -en pysty. Minä tarvitsen olla yksin.

Aviomieheni tietää kyllä. Olen välillä hänelle humalapäissäni itkenyt ja kertonut pääpiirteittäin, mitä on tapahtunut. Enhän minä koskaan ole näistä selvinpäin pystynyt puhumaan.

Olen ollut juhlimassa, vedin nopeasti humalatilan päälle, sekaisin shamppanjaa, paukkuja, olutta. Olen aivan sekaisin, oksennan baarin vessaan. Oksennukseni roiskuu pitkin seiniä, lattialle. Onneksi sen verran ymmärrän, että nyt on aika lähteä kotiin ja soitan mieheni hakemaan minut.

Autossa alan itkemään. Itken sitä kaikkea, mikä olisi pitänyt ymmärtää itkeä jo vuosikymmeniä sitten. Kerron hänelle jälleen kerran, mikä mieltäni painaa. Kun pääsemme kotiin, pyydän että hän kuuntelee minua hetken.
Otan kallisarvoisen vihkoni esille, luen hänelle kaikki kirjoittamani koskien aihetta "Minä rakastan sinua Viki." Hän kuuntelee vaitonaisena ja kun pääsen lukemisen loppuun, hän tuumaa, että se on äitis vika, mennään nukkumaan. Ei muuta. Ei halausta, ei lohduttavaa sanaa, ei mitään.
Laitan vihkoni takaisin piiloon ja seuraan häntä kammariin.

Aamulla herään siihen, että hän hieroo takamustani. En nosta päätäni, en reagoi mihinkään, yritän nukkua vielä. Hän tulee taakseni, nostaa minut konttausasentoon ja alkaa panna takaapäin. Hän ei edes välitä siitä, että minä olen aivan kuiva, en ollenkaan valmistautunut seksiä varten. Mutta en sano mitään, odotan vain, että hän saa tekemisensä loppuun saakka. Itken, mutta niin hiljaa, että hän ei tajua sitä. Minua hävettää, inhottaa. Minusta tuntuu, että hän häpäisee minut, niinkuin Martti.

Tässä minun arvoni siis on. Tämän enempään minusta ei ole. Tämän enempää minusta ei kukaan halua.

Kuulen ulko-oven käyvän, äitini koira ryntää sisään. Olen juuri lopettanut kirjoittamisen episodista "Minä rakastan sinua Viki".
Piilotan vihkoni sohvan nurkkaan, kun se tulee hieman hoipertelevin askelin sisään. Huoneeseen tulvahtaa vanhan viinan ja tupakan sekainen tunkkainen haju.

Miksi sen piti tulla juuri nyt, kun kaikki arvet on auki revittyinä haavoina paperilla? Kaikki se nöyryytys ja viha on läsnä minussa.

Katson häntä halveksuen, kun hän istahtaa viereiseen nojatuoliin Carlsbergin tölkki kädessä, iloisesti pulputtaen päivän tapahtumia. Se odottaa vieraita huomiseksi, kertoo miten minun pitää tehdä hänelle ennen töihin lähtöä kukkakimppuja, hakea peräkärri hänen pihaltaan pois, antaa lainaksi astioita, servettejä, kristallipikareita.

Minä istun ja kuuntelen. Kuuntelen sitä kaikkea, mitä minun pitää tehdä. Puristan käteni tiukkaan rutistukseen, sillä minut valtaa raivoisa halua iskeä sitä nyrkillä naamaan ja sen jälkeen potkia. Huutaa sille "Saatanan huoraa".
Kysyä siltä, että tietääkö se mitä ne sanat tarkoittavat?

Tyydyn kuitenkin vain katsomaan sitä. Mielessäni säälittelen sen turvonneita, arpisia kasvoja. Mietin, että ei kai se elämä ollut helppoa silläkään. Mietin, että olisikohan hän osannut olla äiti, jos asiat olisivat olleet erilailla?

En osaa olla hänelle vihainen. Mutta en osaa rakastaakaan. Säälin kyllä, mutta mielestäni hän ei ansaitse minulta edes sitä.

Hän ei merkitse minulle mitään.

Tunsin syvää syyllisyyttä siitä, että pienen hetken aikaa minä olin tahtonut olla Martille hyvä, tehdä sen, mitä hän pyysi, antaa hänelle sen, mitä hän halusi. Että edes hetken aikaa minua olisi rakastettu.
Itseinho oli valtava, se huusi pääni sisällä kuin eläin, syyttäen minua likaiseksi, saastaiseksi, pilaantuneeksi.

Ja pilallahan minä olinkin. Käytettyä tavaraa.

Tuon yön tapahtumien jälkeen, en saanut pitkään aikaa unta. Valvoin yksin sängyssäni yöt ja yritin saada pääni sisällä vainoavat äänet loppumaan. Yö toisensa jälkeen ne ilkkuivat, ivasivat ja syyttivät. Loppujen lopuksi istuin pimeässä, keinutin itseäni edes takaisin, pidin käsiäni korvilla ja yritin löytää hiljaisuuden. Kunnes keksin keinon.

Tajusin, että fyysinen kipu hiljentää äänet. Niinpä aloin kostuttamaan syljelläni leukaani, jonka jälkeen hankasin ja raavin sormillani leukaa niin pitkään, että että siitä alkoi vuotamaan verta. Ja kun kipu tuli, äänet hiljenivät.
Tätä minä tein aina uudestaan ja uudestaan; kun haava parani, revin sen aina auki.

Jälkeenpäin ajatellen, minä luulen että noina öinä, tietämättäni taistelin mielenterveyteni puolesta tosissani. Kunnes eräs kerta minä löysin ystävän. 

Viha.

Viha piti minut pitkään pinnalla. Lopetin keinuttamisen. Ja itseni satuttamisen. Päätin, että tämä oli viimeinen kerta, kun minulle tehdään näin. Vihasin niin suunnattomasti, että olisin voinut polttaa tuolla tunteella vaikka talon. Päätin, että vaikka mitä tapahtuisi, niin seuraavan kerran minä taistelisin Marttia vastaan. Vaikka minä kuolisin, mutta minä taistelen.

Mutta tuolloin tajusin myös, että minulle tässä maailmassa ei ole ketään muita kuin minä itse.
Minun on pidettävä itsestäni huolta, minulla ei ole mitään.

Minulla ei ole mitään.

Ei muuta kuin viha.

Seuraavana aamuna herään istuvasta asennosta, peitto tiukasti ympärilläni. Puristan maljakkoa edelleen rintaani vasten.
Olohuoneesta kuuluu hiljaista ääntä, minulla välähtää ajatus:

- Minä kostan. Minä kerron äidille kaiken. Ja kun äiti kuulee, se jättää Martin varmasti.

Kävelen olohuoneeseen. Äiti istuu  ruskealla plyysisohvalla peittoon kääriytyneenä: hänen oikea silmä on muurautunut umpeen, huulet ovat rohtuneet ja turvonneet. Käsivarret täynnä musteita ja ruhjeita.
Menen äitini luokse, polvistun hänen eteensä.

- Äiti, arvaa mitä viime yönä tapahtui?

Kerron hänelle kaiken, kaikki yön tapahtumat sellaisina kuin ne oli.

Iskusta tuleva kipu on kovempi kuin mikään, mitä olen koskaan ennen kokenut. Tai ainakin se tuntuu siltä. Lennän päin sohvapöytää, pääni kolahtaa kipeästi sen laitaan. Retkahdan lattialle, verta pursuaa nenästäni, se värjää poskeni, hiukseni, lattian.

Äiti nousee sohvalta ja kírkuu:

- Sinä saatanan huora! Yrität viedä minulta miehen.
Huora-sanan kohdalla hän tehostaa sanomaansa potkaisemalla mahaani. Tunnen oksennuksen nousevan suuhuni.

Makaan lattialla nöyryytettynä, mahaani pidellen: omassa veressäni ja oksennuksessani. Äiti solvaa minua eri tavoin.  Kirkuu likaisia sanoja, syyttäen ja sättien. Martti istuu tuolilla ivallinen ilme kasvoillaan poltellen tupakkaa.

Minä yritän kivun läpi kuumeisesti miettiä, että mitä se sana huora tarkoittaa?

Martti oli hakannut äitiäni jo usean tunnin ajan ja vaikka melu oli välillä korvia huumaava, minä nukahdin.

Herään siihen, että joku silittää hiuksiani. Avaan silmäni, Martti istuu sängylläni.
Martti puhuu minulle kauniilla, rauhoittavalla äänellä: Kuinka minä olen nätti. Kuinka pahoillaan hän on kaikesta mitä minulle on tehnyt. Kuinka hän pitää minusta. Koko ajan hyväillen hiuksiani, olkapäitä, rinnuksiani.
Kuinka hän kärsii tälläisestä elämästä ja kuinka me kaksi voisimme lohduttaa toisiamme.
En vastaa hänelle mitään, en ymmärrä, mitä hän haluaa.

Martti kertoo edelleen lempeällä äänellä, miten meidän pitää rakastaa toisiamme. Hän haluaa ostaa minulle rakkautensa osoituksena 10-vaihteisen polkupyörän.

Tiedättekö mitä oma pyörä merkitsee lapselle, jolla ei ole koskaan ollut mitään? Ei suksia, ei luistimia, ei edes vaatteet ole hänen omiaan; serkuilta saatuja lahjoituksia. Jonkun vanhoja.

Martti maalaa silmieni eteen kauniin kuvan, miten kaikki lapset olisivat minulle kateellisia. Miten heti huomenna hän ostaa minulle kirkkaanpunaisen polkupyörän.

- Miksi sinä ostat minulle pyörän?
- Koska minä rakastan sinua Viki.
- Tarvitseeko minun tehdä jotain?
- Ei tietenkään. Osoitat vain että sinäkin rakastat Marttia.
- Miten?

Martti nousee sängystä, avaa housujensa vetoketjun, raottaa alushousuja ja kaivaa peniksensä esiin. Se on paksu ja turpea, se sojottaa suoraan eteenpäin kuin iso, ruma peikonnenä: minua alkaa naurattamaan.
Martti hyväilee elintänsä käsillään ja katsoo minuun:

- Annat vain Pikku-Martille pusuja. Olet sille vähän hellä. Ota siitä kiinni. Sinä pidät siitä, sillä Pikku-Martti tykkää sinusta. Pikku-Martti tekee sinulle hyvän olon. Ota siitä kiinni ja anna sille pikku suukko. Usko minua. Anna minun tehdä sinulle parempaa kuin mitä olet ikinä ennen kokenut. 
 

Martti maanittelee minua, kertoo miten minulla on oma erityinen paikka, minne Pikku-Martti haluaa mennä. Miten minä tulen kiittämään kaikesta siitä rakkaudesta, minkä Martti antaa minulle.

Minä en ymmärrä.
En ymmärrä mitä hän haluaa.
Ja miksi minä en voisi antaa hänen rakastaa minua? Minä tahdoin rakkautta. Minä tahdoin hyväksyntää.
Minä tahdoin punaisen polkupyörän.

Martti tarttuu kädestäni kiinni, vie sen elimensä päälle, näyttää mistä Pikku-Martti tykkää:
Taakse, eteen, taakse, eteen..
Minä  tyydytän häntä kädelläni, aivoni yrittävät edelleen miettiä, että mitä tapahtuu. Martin elin on tahmainen ja siinä on kummallinen haju. Koko Martti haisee inhottavalle, hielle, viinalle ja jollekin muulle. Hän huohottaa raskaasti ja päästää oksettavia ääniä.

Yhtäkkiä minua alkaa inhottamaan. Pääni sisällä oleva ääni huutaa minulle, että tämä on väärin; näin ei saa tehdä.
Yöpöydälläni on rautainen, painava kukkamaljakko, jonka äitini sanoi olevan kranaatinjalka: hän oli tuonut sen joskus jostain ulkomailta.

Tempaisen maljakon käteeni, hyppään pystyyn sängyn nurkkaan:
- Jos tulet metriäkään lähemmän, niin minä tapan sinut.

Kohotan rautamötikän pääni yläpuolelle, maljakossa oleva muovinen pelargonia lentää lattialle.

-Tulepa askelkin vielä lähemmäs, niin minä murskaan sinun pääsi.

Martti katsoo minua hiljaa, pitkään. Ihan kuin punniten, että mitä hänen pitäisi tehdä. Loputtomalta tuntuvan hiljaisuuden jälkeen, hän ottaa housunkauluksestaan kiinni ja poistuu huoneesta.

Hetkeä myöhemmin kuulen äitini Ei-huudot ja vastustelut. Kuuluu ilkeä rysäys, kun Martin nyrkki iskee äitini tajuttomaksi. Kuulen niiden makuuhuoneesta tutun ulinan: sen saman, mikä aina kuuluu, kun Martti nussii häntä.

En edelleenkään oikein ymmärrä, mitä juuri oli tapahtunut. Vain sen hämärästi tajuan, että kaikki tämä on väärin. Vaikka en ymmärräkään että miksi.
Martti halusi rakastaa minua. 

Ja minun olisi pitänyt antaa hänen tehdä niin. Eihän minua oltu koskaan ennen rakastettu. 

Ne on taas tapelleet koko yön, kuulen peittoni alle niiden huudot, lyönnit, huonekalujen kaatumiset. Luojan kiiitos minun ei tarvitse olla yksin tänä yönä, sillä veljeni on tullut väliaikaisesti kotiin, ihanaa.

Yö etenee täsmälleen käsikirjoituksen mukaan, niin kuin aina ennenkin. Ensin he tappelevat keskenään ja jossain vaiheessa yötä, minut tullaan hakemaan mukaan hippaloihin. Mutta tänä yönä minä en ole yksin.

Martti raahaa meidät molemmat makuuhuoneeseensa, jossa äitini makaa sängyssä alasti, verisenä, uikuttavana myttynä. Sängyn viereen on asetettu kaksi tuolia ja meidät komennetaan istumaan niihin. Martti hyppää äitini velton vartalon päälle ja alkaa huutamaan, että todellako sinä tahdot, että lapsesi näkee, millainen huora niiden äiti on. Äiti ei vastaa mitään, makaa vain paikoillaan. Martti kääntää hänet mahalleen makaamaan, hyppää päälle hajareisin istumaan. Ottaa hänen käsivarrestaan kiinni ja alkaa vääntämään sitä. Vähä vähältä enemmän ja enemmän, huutaen samalla, että moniko mies sitä on nussinut? 

Tunnen pahan olon nousevat jostain mahasta kun katson. Veljeni ei ole nähnyt näitä näytelmiä ja hänen suunsa retkottaa järkytyksestä auki ja hän itkee. 
Siinä me, veli ja sisko istumme vierekkäin katsomassa, kun joku kääntää äitimme kättä ympäri, äiti huutaa jumalattomasta tuskasta kuin kidutettu eläin. Lopulta käsi kääntyy nurin niskoin, kuuluu vain iljettävä rutina ja tulee hiljaisuus. Armelias tajuttomuus on nielaissut äitini. 

Martti naurahtaa mielipuolisena, kuin urotyön tehneenä, kääntää äitini selälleen, juuri paikoiltaan riistetty käsi rotkottaessa irvokkaana nurin niskoin. Riisuu housut jaloistaan ja raiskaa hänet nautinnosta uikuttaen. Ja koko ajan tyydyttäessään itseään, hän katsoo meitä, varmistaa, että mitään ei jää meiltä näkemättä.  

Me pääsimme takaisin nukkumaan. 

Anteeksi, mutta nyt minun on mentävä oksentamaan. 

Kaiken pieksemisen ohella, yksi rangaistusmuoto oli ruoatta jättäminen. -Perkeleen pentu, ei mitään ruokaa sinulle tänään!- Ja tämähän rangaistus sitten napsahti ihan mistä vain. Enimmäkseen näitä rangaistuksia jakoi Martti, tosin äitini hyväksynnällä. Jossain vaiheessa he eivät enää edes puhuneet rangaistuksesta, minulta oli vain yksinkertaisesti kielletty ruokapöytään meneminen. Välillä Martti saattoi huutaa minutkin syömään ja kun saavuin keittiöön, heitti hän leivänkannikan lattialle ja sanoi: -Siat syö lattialla. Mutta minun selkä ei niin paljoa taivu, että kannikan sieltä olisin ylösottanut.  

Olen lapsena niin monet kerrat nälkääni itkenyt. Vannonut, että kun minusta tulee iso, niin vaikka minulla ei mitään muuta ole, niin ruokaa on aina. Voipi olla, että juuri tästä syystä nyt "isona" suhteeni ruokaan on vähintäänkin..intohimoinen. Ja se valitettavasti myös näkyy. Minun olisi ehkä helpompi pitää itsestäni, jos pystyisin pitämään itseni hoikempana, mutta kun en pysty. Niinpä vakuutan itselleni, että olen tyytyväinen itseeni näin. Vaikka oikeasti olenkin inhottava ilmestys. Kamala läskilössö. 

Mutta nälkää minä en enää näe.  
 

Minusta oli tullut koko perheen yhteinen syntipukki. Kaikki, mitä meillä tapahtui, oli loppujen lopuksi syytäni. Syyllisen osa on siitä epämukava, että siinä pysyy koko ajan valokeilassa, minä joka yritin olla mahdollisimman huomaamaton. Aina oli jotain, mistä pääsi sanomaan, roskia ei ollut viety, ei imuroitu, tiskaamatta, listahan on loputon. Hoidin täysin talouttamme aina kun  ryyppyputki oli päällä, kävin kaupassa, siivosin, pesin pyykkiä.

Kun Martti pahoinpiteli äitiäni, käänsi äitini aina asiat niin, että kysy Vikiltä vaikka, Viki tietää. Ja sittenhän sitä minulta kyseltiin. Hän törötti viinapullonsa kanssa onnellisena, kun Martti riepotteli minua ja näin ollen sai itse olla rauhassa. Mieluummin minä kuin hän.

Ja jos ei Martti minua rankaissut, niin sitten äiti katsoi, että kurinpalautus on tarpeen. Olen niin monet kerrat itse hakenut Koivuniemen herran metsästä, jotta mamma voi antaa selkään, että olen seonnut laskuista ajat sitten. Vaikka ainahan se oli ollut kova pieksemään. Ja toisaalta, kyllähän minä monet selkäsaunani ansaitsinkin, sillä sellainen piru minun mielessäni asui, jotta kaikkeni tein, että sain asiat sotkettua.
Vallankin tykkäsin härnätä äitiäni kun se oli aivan tuhannen humalassa, niin pitkään että hän lähti ajamaan minua takaa talon ympäri. Siinä sitten juostiin ympyrää, minä vikkelillä kintuillani edellä ja äiti hoipertelemassa perässä huutamassa törkeyksiä.  Hullulla on halvat huvit.

Tai sitten se oli vaan sellaista 70-luvun extremeä.

Noiden tapahtumien jälkeen lakkasin välittämästä. Häpesin itseäni, heikkouttani, pelkoani, perhettäni, kaikkea. Inhosin, että laskin alleni, että näytin heille kuinka pelkäsin. Vihasin kaikkea ja kaikkia.

Aloin lintsaamaan koulusta, hei mitä välii? Eihän kukaan kuitenkaan välittänyt. Kun koulusta tuli poissaoloista muikkareita, odotin, että mutsi on tarpeeksi kännissä ja pyysin allekirjotuksen, toimi joka kerta. Opettelin varastamaan, polttamaan. Kulutin aikaani milloin missäkin, pyörin todella omituisissa porukoissa. Olin täysin holtiton 8-vuotias. (Tajusin muuten juuri äsken, että olen aina sanonut, että olen aloittanut tupakanpolton 15-vuotiaana. Hei, minähän poltin kuin vanha tekijä jo 8-vuotiaana.)

Väkivalta kotona yltyi järkyttäviin mittoihin, oli kuin Martti olisi ylittänyt inhimillisyyden rajan ja takaisin ei ollut palaamista.  Pakenin aina vain enemmän ja enemmän jonnekin omaan maailmaani ja aina jos mahdollista, vietin yöni lähinnä metsissä, tuuheiden puiden alla nukkumassa. Kovetin itseni kaikelle, mitä kotona tapahtui. Toki edelleen pelkäsin, mutta sitä en koskaan näyttänyt. Ja kyllähän minuun ne lyönnitkin sattuivat. Mutta vain sisäänpäin.  

Noina vuosina, minä lakkasin itkemästä.

Enhän minä halunnut että äitini tapetaan, joten piipitin jotain että ei täällä ketään ole käynyt. Seuraavassa hetkessä Martti tarttuu käsivarteeni raahaten minut olohuoneeseen. 

- Kävikö täällä ketään?
- Ei täällä ketään. 
- Nyt sinä huora kerrot kuka täällä kävi tai mä tapan sut. 

En minä kertonut. Äiti huutaa vieressä koko ajan, että hän ei ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin Marttia, Martti repii minua tukasta pitkin olohuoneen lattia, läimäyttelee ja potkii ympäri vartaloa, tarttuu välistä kurkusta kiinni ja heittää seinään. Kipu lamaannuttaa hengityksen, mutta toipumiseen ei ole aikaa, kun uusi sarja on jo tulossa. Yht'äkkiä hän ottaa kurkusta kiinni, raahaa minut äitini jalkojen juureen, nostaa nyrkin ilmaan ja sanoo, että jumalauta huora nyt sinä kerrot kuka täällä on käynyt tai tämän äpärän naama muotoillaan sellaiseen kuntoon, että edes sen mummo ei enää sitä tunne. 
Minä katson nyrkkiä ja odotan milloin se osuu. Nyrkki heiluu kasvojeni yläpuolella uhkaavasti ja minä odotan. Pelkään niin paljon sitä hetkeä, kun se osuu ja kipu lamaannuttaa kaiken, että pissaan alleni. Pelkään ja odotan. Välillä minua taas heitellään ja sitten takaisin kuristusotteeseen odottamaan nyrkin heilahdusta. Rukoilen ja anelen mielessäni, että äiti pelasta minut, äiti tule auttamaan, minuun sattuu.- Vaan äiti ei ehdi, äidillä on kiire pelastaa oma nahkansa.-
Jossain vaiheessa Martti päättää, että ei lyökään ja paiskaa minut lattialle. Jatkaa äitini hakkaamista  mutta ei päästä minua pois vaan pakottaa istumaan paikoillaan, hiljaa, liikahtamatta ja minun pitää koko ajan katsoa "kuinka huoralle opetetaan tapoja". Iskuja, potkuja, huutoa, minä istun kivettyneenä paikallani alleni kusseena ja pelkään. Pelkään koko pienen ihmisen sielullani ja toivon, että kaikki vain loppuisi. Tai edes vaikka kuolisin, kunhan tämä kaikki loppuisi. 

Lopulta monta tuntia kestänyt kuulustelu teki äidilleni sen, että hän väsyi tai vain meni tajuttomaksi. Tuli aivan hiljaista. Martti passitti minut suihkuun, koska säälittävä äpäräpaska haisi kuselle. Samalla hän käski pistämään saunan lämpiämään ja minä jo ajattelin, että ihanaa, nyt minä pääsen nukkumaan. Tulin suihkusta, laitoin puhtaan yöpaidan päälleni ja ajattelin jo kömpiä sänkyyni, kun varjo tavoittaa oviaukon sanoen: ehei, tämä ei ole vielä ohi, mene heti istumaan saunaan. 

Kummastelleen astelen saunan lauteelle, siellä alkoi olla jo aika kuuma, mutta en ottanut vaatteitani poiskaan, sillä pahat aavistukset valtasivat mieleni. Perässä tuli Martti, joka raahasi puoliksi tokkuroissaan olevaa äitini mukanaan. Hullun katse silmissä Mara ilmoittaa, että tytöt, nyt saattaa tulla vähän kuumat paikat. Niinpä minä kysyn vielä viimeisen kerran, montako miestä täällä kävi sillä aikaa, kun minä olin poissa? 

Molemmat alamme vakuuttamaan, että ei ole ketään käynyt, jolloin Martti otti äitini kädestä kiinni ja työnsi sen kiukaaseen. Tiedättekö miltä palava ihmisen liha haisee?  Minä tiedän. Kun äitini huusi tuskissaan, näin Martin silmistä, miten hän nautti siitä, että hänen pikku esityksellään on yleisöä. Hän nauroi mielipuolisesti, matkien välillä äitini tuskanhuutoja.  Ja minä pelkäsin ja katsoin, katsoin, katsoin...

Tässä vaiheessa armollinen mieleni sulkee minulta ovet ja minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa, että miten ja missä vaiheessa yö loppui. Mutta palaneen lihan hajun, sen minä muistan lopun ikääni. 

Äitini vietiin seuraavana aamuna sairaalaan hoitamaan vammojaan. Häntä hyviteltiin ja hoivattiin. Mamma istui sängyssä nauttien kaikesta huomiosta, ruusuja ja suklaata. Kahvit sänkyyn. Halauksia ja vakuutteluita siitä, että tämä oli viimeinen kerta, että kaikki muuttuisi paremmaksi. Anteeksipyyntöjä. Täydellinen huomio.
Hänen päivänsä prinsessana.  

Minut laitettiin siivoamaan . 

Jaahans, siis todellakin lastensuojelu (tai sossutädit yleensä) pääsi jäljillemme ja niinhän siitä tuli muutto.
Uusi talo, uusi osoite ja uusi elämä.

Todellakin.

Tätä ennen päihteiden sävyttämä elämämme pysyi kuosissa jollain lailla, mutta sitten Mara ja mutsi päättivät lähteä lomamatkalle pitkin suomen maata, joka päättyi ennenkuin alkoikaan siihen, että he ajoivat kännissä auton metsään. Martti sai rattijuoppoudesta tuomion ja linnareissuhan siitä tuli.
Ainahan Martilla oli ollut vaikeuksia pitää mustasukkaisuutensa kurissa, mutta nyt kun hän oli kiven sisässä eikä päässytkään enää vahtimaan meitä koko ajan, helvetti pääsi irti.

En minä sitä sano, että äitini olisi ollut mitenkään enkeli tai viaton. Martin tuomion aikana, meillä kulki niin monenlaista miespuolista vipeltäjää, että sekosin moneen kertaan laskuissa. Ja he kaikki tiesivät, että kunhan vain pitävät mamman yläpään kostena, niin alapääkin pysyy märkänä. Naida saa niin paljon kuin ehtivät, ja vaikka kolme kerralla.  Ja kun sitten lopulta Martti vapautui, oli maksun aika.

Ennen linnareissua Martti ei koskaan ollut minuun koskenut, väkivalta kohdistui pelkästään äitiini. Mutta äitini kieltäessään kaikkien vieraiden miehien käynnit, Mara tajusi, että minähän olen ollut koko ajan paikalla..

Ensimmäinen koko yön jatkuva henkinen ja fyysinen kidutus ei liene koskaan häivy mielestäni. Paska mieli minulla, kun kerta on niin paljon asioita unohtanut, niin oisihan se tämänkin voinut hävittää.

Se oli taas niitä, kun ne oli dokannut jo monta päivää putkeen, tapelleet, sopineet, ryypänneet ja jälleen tapelleet. Tähänkin tottuu ja niinpä kävin nukkumaan normaalisti sinäkin iltana. Herään siihen, kun Martti seisoo sänkyni vierellä ja tivaa: montako miestä täällä kävi poissaollessani?

Nyt on pakko lopettaa, mun pää räjähtää. Jatkoa seuraa, kun saan nuppini taas selväksi.

Siitä hetkestä, kun aloin kirjoittelemaan tätä blogia, minua on vaivannut päänsärky. Siis todella jumalaton sellainen. Kuvitelkaa, pelkkä ajatteleminen aiheuttaa tämmöistä, mitähän tapahtuu, kun niitä alan todella suoltamaan paperille. Multa menee varmaan henki.

Hääjuhlien jälkeinen aika on sumuista, hämärästi muistan kovaäänisiä riitoja, rajuja ryyppäämisiä, lyöntejä, solvaamisia. Erään tapauksen muistan erityisesti, huvittuneena:

Martilla ja äidilläni oli jälleen mehevä riita menossa ja Martti sulki itsensä vessaan. Äiti rääkyi kuin heikkopäinen oven rivassa roikkuen: -Martti perkele! Me kustaan ton pennun kanssa housuun, jos et nyt heti sisään päästä.
Eipä Martti päästänyt. Siinähän ei sitten muu auttanut, kun että istuimme äitimme kanssa vierekkäin keittiön tiskipöydällä housut kintuissa perseittemme alla tiskialtaat tehden tarpeemme.  Siinäpä vasta äiti ja tytär.

Eräs toinenkin muisto minulla on ja että se ottaa ohimoon vieläkin.
Oli jälleen yksi "ihana" viikonloppu ja mutsi ja Martti perinteisesti olivat viinasta aivan päät sekaisin. Molemmat retkottivat sammuneena, Martti olohuoneessa, mutsi makuuhuoneessa. En edes muista, miksi Marttia menin katsomaan, mutta jonkin ihmeen syyn takia siis yritin saada hänet hereille. "Mara" oli ihan kummallinen, ei herännyt, ei reagoinut mihinkään ja ihan sininenkin hän oli. Pelästyin ja juoksin herättämään äitini, tule auttamaan, se on ihan outo, äiti herää, onkohan sillä jokin hätä!
Martti oli yrittänyt tappaa itsensä ja olisi onnistunutkin siinä, jos minä kurja en olisi mennyt ja pelastanut sitä. Voi mua onnetonta minkä tein.

Tässä vaiheessa isoveljeni oli jo aikaa sitten luovuttanut leikin ja muuttanut mummolaan. Minä olin siis yksin. Siis näiden kahden kanssa.
Elämäämme tahditti myös omituisten ihmisten vierailut. He tulivat meille aina, kun aikuiset eivät olleet kotona, tutkivat joka paikan, kirjahyllyn taustoista lähtien. Koskaan he eivät esitelleet itseänsä, soittivat vain ovikelloa ja marssivat sisään. Lastensuojeluviranomaiset. Tämän olen siis tajunnut näin jälkeen päin. Kysynpä vain, että miksi he eivät sitten minua suojelleet? Miksi he jättivät minut sinne?

Koko lapsuuden helvetti alkoi siitä, kun Martti tuli elämäämme.  Äitini, joka on ollut alkoholisti koko pienen elämänsä, varasti kännissä Martin auton, jäi kiinni ja siitä se "vuosisadan rakkaustarina" sitten alkoi. Itse olin silloin kuuden vanha. 

Kun Martti sitten ilmestyi eräs päivä lähiössä sijaitsevaan kaksioomme, hän oli ihana. Osteli meille pirun hylkäämille kakaroille suklaapatukoita ja puolusti meitä silloin, kun supermammamme oli päättänyt pieksää meidät. Äitinihän oli yksinhuoltaja, meitä oli minä, äiti ja isoveljeni. Mutta että se Martti osasikin olla ihana! 

Ja kun yksi asia johtaa toiseen, niin häitähän siinä sitten vietettiin. Häät olivat kauniit, muistan ne kun eilisen päivän. Ja äiti oli kaunis ja onnellinen. Jatkojuhlia vietettiin meidän piskuisessa kaksiossa, kerrankin ruokaa ja juomaa riitti. Jossain vaiheessa nukahdin kaiken juhlahumun tohinoissa olohuoneeseen, kunnes yöllä heräsin.. 

Johonkin oli jäänyt hana tippumaan. Kuului tip, tip, tip... Unenpöpperöisillä silmillä nousin etsimään äänen alkulähdettä, joka paikassa lainehti viinapulloja ja laseja, sikin sokin pitkin lattioita ja pöytiä. Lopulta paikansin äänen tulevan kylpyhuoneesta, avasin oven. Siihen aikaan oli yleistä, että kylppäreissä oli amme ja niinpä meilläkin. Kummallista, mikään hana ei vuoda, mutta sitten älysin kurkistaa ammeeseen.. 

Ammeessa makasi äitini, verilammikossa. Silmät umpeen muurautuneina, suu retkotti auki kuin vähäjärkisellä. Sitä veren määrää! En ollut koskaan vastaavaa nähnyt, menin aivan paniikkiin ja juoksin makuuhuoneen ovelle, joka oli kiinni, tarkoituksena etsiä joku, joka voi auttaa. Avasin oven, ja kas kummaa, tuore sulhanenkin löytyi, nussimasta erästä häävieraista. Tosin, silloinhan en vielä tiennyt, mitä he tekivät, mutta sen verran kummallista siellä tapahtui, että suljin oven kaikessa hiljaisuussa, juoksin rappukäytävään ja soitin naapurin ovikelloa. 

Viimeinen muisto tuolta yöltä on ambulanssin saapuminen. Ja että minulla oli kylmä. 

Tähän hetkeen, lapsuuteni oli päättynyt. Oli aika kasvaa aikuiseksi.