Tänään jätin avioerohakemuksen käräjäoikeuteen.

On tyhjä olo.

Tuota tuota.. niin siis todellakin tuo edellinen postaus tuli ajastettuna ja ja....

Tässä kaikessahan kävi niin, että minä muutin kotoani pois tänään illalla. En sen pidemmäksi kuin äitini luokse, näin lyhyellä varoitusajalla en kerennyt muutakaan järjestämään, mutta kuitenkin.

Päivän tapahtumia pähkinänkuoressa:

Mieheni oli koko päivän hemmetin hermostunut, vittuili ja naljaili minulle sellaista pientä. Kello 18 aikoihin olin niin tukka täynnä koko tilannetta, että kysyin, että meinaako se muuttaa mihinkään vai ei? Vastaukseksi sain ylimielisen katseen ja minulta pimahti täysin vintti mustaksi.

Kaivelin kaapista laukkuja, pakkasin sinne sen minkä suuttumukseltani ymmärsin kassiin nakella, pakkasin koirat kainalooni mukaan ja lähdin. Tungin autoon koko lastin, mies huuteli portailta perään:
Aina saa tulla yökylään jos siltä tuntuu! Koputat vain kolmesti oveen, niin tullaan avaamaan se.

Siis olenko minä sekoamassa vai se??  Siis eikö se tajua, että naulasi viimeisen naulan arkkuunsa??

No joka tapauksessa, minulla on mummonmökin yläkerta omassa käytössäni juuri nyt, istun uuden väliaikaiskotini sängyllä ja kirjoitan tätä. Jos asiasta tarvitsee jotain positiivista etsiä, niin ainakin voisi mainita sen, että olen nukkunut kapealla ja kovalla sohvalla liki viimeiset 5 kuukautta ja voitte vain uskoa, miten ihanalta tuntuu köllähtää ihan oikeaan sänkyyn.

Jotta tälläistä menoa täällä tänään.

Kuinka teidän sunnuntait menivät??

Heti maanantaina (12.1) laitoin isopyörän pyörimään ja soittelin muutaman puhelun. Puskaradio lähti liikkeelle todella tehokkaasti, sillä maanantaina minulle tarjottiin ensimmäistä mummonmökkiä, joka tosin oli liian kaukana työpaikastani.

Tiistaina jälleen uusi soitto, mutta tällä kertaakaan ei napannut.
Perjantai-iltana sain todellisen herkkupalan: vanha kansakoulu, jossa on kolme asuntoa. Omani olisi ollut 120 m², vuokra muutaman satasen. Viimeisen päälle rempattu unelma. Sovin näytön seuraavan viikon tiistaille.

Mieheni lähti reissuun perjantaiaamuna, joten olin sunnuntai-iltaan saakka yksin. Koko viikonlopun itkin ja vaikersin yksinäni, sitä että minun pitää lähteä kotoani. Sieltä, missä minun sydämmeni on, sieltä minkä piti olla minun kotini kunnes kuolema korjaa.  

Näissä mietteissäni olin, kun hän sunnuntai-iltana saapui. Päätin, että nyt asiat selvitetään: kerroin, että menen tiistaina katsomaan asuntoa ja otan sen jos yhtään tuntuu edes sinnepäin, että se on hyvä.

Hän alkoi itkemään, pyysi antamaan vielä yhden mahdollisuuden. Että osoittaisi olevansa arvoiseni mies. Minä annoin hänelle vielä yhden mahdollisuuden sillä ehdolla, että hän muuttaa väliaikaisesti kotoa pois toukokuun loppuun saakka.

Hän suostui.

Laitan tämän postauksen tulemaan ajastettuna. Jos kaikki on mennyt hyvin, tämän ilmestyessä mieheni on kerännyt tavaransa ja minä olen kotonani yksin.

Minulla ei ole aikomustakaan antaa hänelle mahdollisuutta, mutta minä tarvitsen nyt aikaa miettiäkseni asioita, rauhoittuakseni. Pahoinpitely, terapia, kodin menettäminen ja moni muu asia on saanut pääni niin kaaokseen, että tämä on hyvä ratkaisu tähän saumaan, olettaen, että tämä asumusero edes jollain lailla toimii.

Ja vielä kaikkeen tähän lisänä on sanomaton mieheni koko ajan läsnäoleva vihamielisyys. Hän yrittää sitä peittää hyvätahtoisuudella, mutta minä tunnen sen läsnäolon koko ajan. Minusta todella tuntuu, että tämä kaikki päättyy vielä todella ikävästi.

Toivotaan, että olen väärässä.

(P.s kuvassa oleva koulurakennus on melkein identtinen sen kanssa, mihin olisin saanut mahdollisuuden muuttaa. Se olisi ollut niin ihana...)

No niin, täällä nyt ollaan salasanan takana syystä että mieheni piti "nettitarkastuksen". Tästä syystä en koe voivani rehellisesti kirjoittaa mistään, ilman että joudun pelkäämään että hän kyttää ja kyylää.

Ja pakko oli laittaa salasana voimaan aikaisemmin kuin mitä ajattelin, mutta tuntuu että olen kuin kala kuivalla maalla ilman tätä henkireikääni, on niin kaikenlaista on tapahtunut tässä välillä, on ollut terapiaa, asuntohaaveita, ja paljon muutakin. Ja kaiken tämän aion purkaa ulos, joten postauksia tulossa...

Kun mieheni palautui maanantaina kotiin tuon pahoinpitelyn jälkeen, hän oli aivan harmaa kasvoiltaan, silmissään sellainen "hullun katse", mielipuolinen tuijotus. Pelkäsin todella henkeni puolesta, kun hän yöllä heräsi vessaan, havahduin ylös heti ettei hän vaan tule ja satuta minua. 
Hirvittävä henkinen paine. Kunnes sitten pari päivää myöhemmin aloitin juttelemaan hänen kanssaan ja purkamaan tapahtunutta.

Palaan hetkeksi vielä mieheni pahoinpitelyyn, joka kuulemma muuten johtui siitä, että rakastaa minua niin paljon. Illan tapahtumat menivät seuraavasti:

Istuin erään tuttuni kanssa pöydässä, hän on nuori neitokainen joka on aina ollut ihan julkisestikin lesbo. Mieheni tulee samaan pöytään istumaan ja sanoo:

- Mitä vittua sä ton lättäpillun kanssa teet täällä?
- Anteeksi mitä sinä sanoit???
- Kysyin, että mitä vittua sinä ton lättäpillun kanssa istut, eiks tää oo niitä vitunimijöitä??

Hän jatkaa samantyylistä sovaamistaan, olin aivan järkyttynyt hänen kielenkäytöstään ja niin oli myös seurassani istunut nuori tyttö. Häpesin mieheni käytöstä niin kovin, että en ymmärtänyt tehdä muuta kuin poistua paikalta tupakalle. Tupakan poltettua kuulin, että tyttö oli juossut itkien hotellihuoneeseensa ja menin perässä anteeksi pyytämään mieheni idioottimaista käytöstä. Huoneeseen saapui muitakin ystäviäni ja viivähdin siellä kaikkinensa ehkä tunnin verran.
Kun tulen takaisin hotellin aulaan, mieheni on siellä vastassa, käy kimppuuni huutaen ja solvaten mm. Olitkos vittua imemässä?? Jne. jne. Pakenin jälleen tilanteesta muiden avittamana, pakkasin tavarani ja häivyin koko kaupungista kotiini.

Kun sunnuntaina istuin kotonani sohvalla selvittelemässä revittyjä hiuksiani, itkin. Hiuksistani lähti isoja suuria tolloja, hänen repiämiään ja itkin. Itkin menneitä, tulevia, itkin ihan kaikkea.
Kylkeeni koski monta päivää, kun yritti nousta sohvalta henki meinasi salpaantua. Mutta enhän minä olisi minä, jos valittaisin -en edes katsonut oliko kyljessä jälkiä. Nyt kylki on rauhoittunut, hiukset on saatu selviksi jälleen ja itkukin vähäksi aikaa on tyrehtynyt.

Ritu blogissaan kirjoitti taannoin otsikolla; sinä löit, minä häpesin. Ja ymmärrän tasan, mitä Ritu kirjoituksessaan tarkoitti.

Sillä sinä löit ja minä häpesin.

Juu-u. Olimme mieheni kanssa käymässä lauantaina ulkona ja hän yhtäkkiä hyökkäsi kimppuuni. Huusi minulle "Saatanan huoraa" ja "moniko minun vittua on tänäänkin taas nussinut". Tuli vähän nyrkistä ja näköjään tuollaisesta ponihännästä on mukava repiä. Luojan kiitos paikalla oli ihmisiä, jotka repivät hänet kimpustani pois ja taltuttivat hänet maahan, että pääsin karkuun. Luoja, miten nöyryytetyksi minä tunnenkaan itseni...

Se oli sitten tässä, sillä minua ei lyödä ikinä enää. Minä olen mielestäni ihan osani saanut ja sitä paitsi eilinen välikohtaus laukaisi minussa jotain. Lapsuuden pelkotilat tulvahtivat jälleen mieleeni, muistin taas millaista on pelätä.

Luulin että minulla olisi ollut enemmän aikaa järjestellä asioita. Etsiä se oma rakas koti rauhassa. Luulin, että jotenkin olisimme voineet sovussa erota.

Mutta tämä taitaakin mennä todella likaiseksi ennenkuin kaikki on ohi.

Eilen oli mahdoton päivä. Kun pääsin töistä, en yksinkertaisesti pystynyt menemään kotiin vaan ajelin päämäärättömästi pitkin ja poikin mantuja ja mietin. Mietin, jotta mitäs sitä oikein elämällä tekisi ja mihin suuntaan sitä alkaa hinaamaan. Loppujen lopuksi luovutin ja käänsin autonnokan kotia kohti; pakkohan sitä oli, kun ei ollut muutakaan paikkaa minne mennä. 

Kotona jälleen kääriydyimme mieheni kanssa puhumattomuuden kultaiseen käätyyn, kunnes minusta tuntui, että nyt ei enää pysty. Otin hänet viereeni istumaan ja kysyin nätisti ja kiihkoilematta häneltä; Voidaanko me jutella, kuin kaksi aikuista, ilman että tästä syntyy riita? 

Ja niinpä me juttelimme kolme tuntia. 
Aloitin juttelemaan ihan avioerosta, siitä että minä tahdon tästä suhteesta irti. Vastassa seinä, hän sulki kokonaan tuon mahdollisuuden pois. 

Loppujen lopuksi ajattelin heittää kaikki kortit pöydälle ja kerroin, että olen menossa terapiaan, päässä heittää, olen tulossa hulluksi. Kerroin, että en siedä hänen läsnäoloaan, en hänen kosketustaan en mitään. Kerroin myös, että en aio enää ikinä alistua seksiin hänen kanssaan, että minä en ikinä enää aio itkeä sen vuoksi, että minua kosketaan silloin kun en sitä tahdo. 

Hän kertoi minulle, miten minä olen muuttunut. Miten olen kuulemma ollut jo pari vuotta ihan "ihmeellinen", en ollenkaan se nainen johon hän on tutustunut aikoinaan. Hän myös sanoi, miten häntä helpotti se, että hän tietää mikä minulla on. 

Itkin melkein koko ajan, silmät turvoksissa ja nenä tukossa minä vollotin kuin lapsi. Hän sanoi minulle että on valmis odottamaan minua, että häntä ei haittaa vaikka minulla menisi miten pitkä aika vain parantumiseen. 

Ikävä kyllä, minä en voinut vastata hänelle muuta kuin että minä tahdon erota. 

Asiat jäivät avoimeksi, ei me mihinkään järkevään lopputulokseen päästy vielä eilen mutta itseäni helpottaa että ei tarvitse näytellä enää mitään. Ja saatiinhan me jonkinlainen pää auki tästä sotkuisesta lankakerästä. 

Menin äitini luokse nukkumaan yöksi, en pystynyt jäämään kotiin. Kerroin äidilleni että millä tolalla asiat ovat. 

Hänelle nousi hätä, että kuka hänelle tekee talven puut, ja miten hän pitää miehestäni suuresti. Hän ei ihan kuulemma ymmärrä, miksi minun pitää rikkoa onnellinen yhteiselo, varsinkin kun minulla on niin ihana mies kuin on. Jälleen kerran hän ei ymmärrä, miksi minä tahdon hankaloittaa kaikkien elämän tahallani. 

Minä en voi luvata kenellekään paljon mitään, mutta yhden asian minä lupaan: nämä kaksi ihmistä minä siivoan elämästäni ulos, vaikka se olisi viimeinen tekoni. 

Heräsin noin tunti sitten kun en saanut enää unta, sinäkin heräsit pyöriskelyyni. Aikani siinä valvottuani, minä tokaisen sinulle; sinä rikoit minut kaksi vuotta sitten. Joko sinä annat minulle avioeron tai minä tapan itseni.
(Lisäys: hieman dramaattisesti ilmaistu minä tiedän, mutta en halua antaa muita vaihtoehtoja..)

Kaksi vuotta sitten minä huomasin olevani raskaana. En tiedä miten se oli päässyt tapahtumaan, koska käytämme aina ehkäisyä, mutta näinpä vain oli käynyt. Olin uutisista ilosta sekaisin, vaikka minä en ollut koskaan ajatellut tulevani äidiksi, tiesin heti pitäväni lapsen. Onnesta soikeana kerroin uutiset sinulle, soitin isälle ja onnittelin ukiksi tulosta, hehkutin äidilleni onneani.

Sinä annoit minulle vaihtoehdot; "joko pakkaat laukkusi ja lähdet kävelemään tai menet ja teet abortin." Olin aivan varma, että pystyn kääntämään pääsi, kävin lääkärissä, toin sinulle ultraäänestä saatavan kuvankin katsottavaksi. Sinä pysyit kannassasi ja pyysit lähtemään, jos minä aion lapsen pitää.

Olin aivan sekaisin, itkin ja huusin. Pyysin sinua harkitsemaan vielä. Makasin sängyssä, rukoilin sinua. Sinä passitit minut sairaalaan.

Miten suuressa surussa ihminen voikaan tehdä vääriä valintoja? Sinä hetkenä, kun kävelin sairaalan ovesta ulos, tiesin tehneeni elämäni virheen. Minä valitsin väärin. Minä valitsin sinut.

Liki kaksi vuotta tapahtuneesta kysyin sinulta, että miten sinä pystyit olemaan niin julma. Sinä vastasit, että luulit minun näyttelevän pahaa mieltä. Näyttelevän, jotta saisin sinulle aiheutettua huonon omatunnon. Voi pyhä yksinkertaisuus.

Juuri nyt istun sohvalla ja itken. Minusta tuntuu, että elämässäni en ole vielä itkenyt yhtä lohduttomasti kuin nyt. Ja toisaalta olen helpottunut, minulla on yksi valmis päätös elämääni varten.

Nyt sinä niität sitä, mitä silloin kylvit. Ja minä haluan eroon sinusta.

Sillä sinä  todella rikoit minut.

Kun minulla on nyt tässä ollut niin paha olla ja että olen aivan itseeni käpertynyt ja aivan paska ihminen.

Niinpä kun kotiin illalla tulen töistä, en jaksa olla ihana enkä mahtava enkä mitään, tahtoisin vain vähän aikaa olla yksin, hiljaisuudessa, miettien, yrittäen kerätä voimia. Sillä töihin meneminen ja siellä suht'koht normaalisti toimiminen vie minulta kaikki mehut. 
Mutta kun ei se mene vaan näin. Ymmärrän toki hyvin sen, että mieheni tahtoo purkaa päivän tapahtumia kun vihdoinkin nähdään. Ymmärrän, että hänen maailmassaan rikki mennyt roskapussi on iso asia, mutta miksi ihmeessä kukaan ei ymmärrä sitä, että minun maailmani kulkee ihan toisella radalla? Tänään sanoin taas hänelle todella ilkeästi, että voisiko hän olla hetken hiljaa, antaa minun ihan pienen hetken olla itsekseni ja ajatella. Lopputuloksena aivan kauhea riita, jota minä aloin heti melkein sen alettua katumaan. Kun yritin sitten hyvitellä häntä omalla kömpelöllä tavallani, hän karjaisi minulle; pidä nyt se turpas kiinni. 

Minä painelin kuumaan kylpyyn itkemään, niinkuin nykyään teen liki joka ilta. Itkin siellä katkerasti kaikkea enkä kuitenkaan mitään erikoisesti. Olen niin yksin. Olen niin yksinäinen. 

En minä ymmärrä, miten on mahdollista, että olemme olleet toistakymmentä vuotta yhdessä ja hän ei muka näe sitä, miten pahoin minä voin?