...ja lujaa.
Koko joulun aika meni jotenkin ihan hyvissä fiiliksissä, uusi vuosikin vielä vaihtui samoissa tunnelmissa. Aloin jo ajatella, että aika terapiaan on ihan turhaa, en minä sitä tarvitsekaan, kunnes..
Tänään ollaan oltu taas jossain kaukana ja todella syvissä vesissä. En minä tajua, miksi helvetissä tämän kaiken pitää olla niin vaikeaa? Miksi, miksi, miksi? En voi edes kuvitella ronkkivani mitään menneisyyteeni liittyvää, pelkkä ajatus meinaa tehdä sen, että annan ylen. Itkettää, inhottaa, on huono olo kokonaisvaltaisesti.
Ja niinkuin tuo yksikin perkele niin suureen ääneen lupasi olla tukenani, tyhjiä sanoja, tyhjiä lupauksia, tiesinhän minä sen.
Eräs päivä kun purskahdin itkuun yhtäkkiä, alkoi hän minua solvaamaan tyyliin: "No mitä vittua se taas vollottaa, heittääkö päässä?"
Voi kuule heittää ja pahasti, voin kertoa. Kun saisi sen oman kodin, niin ei tarvitsisi omaa oloaan hävetä eikä tarvitsisi kuunnella kenenkään haukkumisia. Saisi vollottaa jos siltä tuntuu tai olla vollottamatta.
No tämä on nyt tätä. Jos se tästä taas, kun saisin vain voimia ottaa itseäni niskasta kiinni ja lopettaa tämän kiukuttelun.
Jos joltakulta puuttuu kyky arvostaa Sinua, sellainen ihminen ei ole sinun arvoisesi! Sinä ansaitset niin paljon parempaa!
Minä toivon niin, että saisit kaikki palaset elämässäsi kuntoon, oikealle polulle.. Voi, koita jaksaa!
Masentunut ihminen EI VOI ottaa itseään kiinni niskasta. Se ei onnistu. Pahinta mitä masentuneelle on sanoa, on se että ota itseäs niskasta kiinni.
Toiseksi:
On niin tuttua tuo "mitä siitä pitää nyt vollottaa" ja "Ainahan sulla on paha mieli" jne jne.
Et ole onnellinen. Hommaa asunto ja lähde. Se ei ole helppoa, mutta siitä selviää hengissä.
Nyt vain alat katsoa omaa asuntoa ja sitä kautta itsellesi hyvää oloa.
*hal*