Olen nyt kolmelle ystävälleni kertonut tilanteeni, siis kertonut terapiaan menosta ja avioerosta. Kaikissa tapauksissa olen saanut pelkästään hyvän vastaanoton, kannustavia kommentteja ja ylipäätään ei mitään negatiivista. Olenko siis ihan vain pelkästään omassa päässä tehnyt tästä ongelman, siis tästä terapiaan menosta? Olin nimittäin ihan varma, että jos kenellekään koskaan kerron, pääsen hullujen kirjoihin saman tien, mutta nyt näyttää siltä, että näin ei tapahdukaan...
Kertokaapas te, jotka olette samassa tilanteessa, mitä itse olette mieltä? Kannattaako yleisesti ottaen kenellekään asiaa kertoa, miten töissä, onko viisaampaa pitää asia omana tietona vai..?
Olen ihan hämmentynyt, miten on mahdollista että tähän mennessä ainakaan ihmiset eivät hylänneetkään minua vaikka ihan varmana niin luulin. Oikeastaan päinvastoin: he ovat ottaneet minut siipiensä alle, tulee tuplaten vanhaan verraten soittoja/ tekstiviestejä, ihania, kannustavia ja rohkaisevia. Mitä mitä? Ei kai sen pitänyt näin mennä?
Olen todella hämillään, eivätkö he nyt oikeasti tajua miten sekaisin toisinaan olen, vai onko vain niin, että he todella sen tajuvat ja käyttäytyvät sen mukaisesti...?
Ja sitten vielä eräs toinen asia. Juuri tällä hetkellä en pysty tekemään mitään matkaa lapsuuteeni. En vain pysty, koska saan noista "tripeistä" niin hirveät fyysiset oireet ja henkisesti olen sen verran riekaleina, joten en vain nyt kykene. Minä kyllä taas kirjoitan, kun olen edes vähän sillä tuulella, mutta juuri nyt... Heikko, avuton, kykenemätön muistelemaan yhtään mitään. Antakaa anteeksi, kyllä minä vielä. Mutta ei nyt.
Toivottavasti jaksatte vartoa.
Voimia! Kyllä se tästä, pienin askelin ja vähän kerrallaan.<3
Työkavereille ja muille jonkun muun kuin henkilökohtaisen suhteen perusteella tutuille ihmisille ei tarvitse kertoa. Huonona päivänä voi sanoa, että on vaikea elämäntilanne ja huono päivä. Ja pomolle pitää kertoa, jos on terapian takia pois töistä säännöllisesti tiettynä aikana tms., että on terapia ja lääkärintodistus pöytään. Ei tarvitse sen tarkemmin selitellä, että mikä terapia. Järkevät pomot ovat olleet "pääasia, että hoidat itsesi kuntoon" -linjalla.
Ja noihin muisteluihin liittyen... omien voimien mukaan. Terapiassa myös.
Pidä itsestäsi huolta!
Mutta tuosta menneisyyden matkailusta haluan sanoa että ITSELLESIHÄN blogia kuitenkin kirjoitat, joten kirjoita sitä mitä haluat ja kykenet silloinkun siihen kykenet.Et ole kenellekään mitään velkaa vaan kirjoittelet vointisi mukaan.
Pidennyksistäni sanon että I LOVE MY HAIR :-) Ja taisi tulla minusta ihan vakikäyttäjä pidennyksille MUTTA eivät nämä kyllä 5 kuukautta kestä koska nyt jo on varmaan kolmannes hiusharjassa ja lattioilla :-( Pitää varmaan jossain vaiheessa tehdä "täyttöä". Mutta kummasti se ruman ja lihavankin itsetuntoa hiukan nostaa, pitkät ja kauniit hiukset...Kannatan!!
Itse olen kertonut muutamalle työkaverille, ja heistä on sen kautta tullut mulle läheisempiä. En toki vain siitä että käyn terapiassa, vaan muutenkin kertonut mitä mulle kuuluu. Se on antanut myös muille luvan olla heikkoja. En siis ole kertonut kaikille, vaan vain niille joille haluaa olla oma itseni. Mä olen kokenut sen avoimmuuden tässä tapauksessa olevan vapauttavaa. Sen sijaan sukulaisille en ole kertonut enkä töissä myöskään läheisimmälle työkaverilleni syystä, jota en oikein itsekään ymmärrä. Lapseni tietää ja miesystäväni sekä muutama ystävä töiden ulkopuolelta.
En voi nyt muuta heti sanoa kuin että olen todella pahoillani *halaus*
Niin, tuosta kertomisesta: minä valitsin mahdollisimman avoimen linjan. Työpaikalla tiedetään, mitä sairastan (olen ollut pitkään sairaslomalla). Kun olen käynyt siellä välillä, vastaanotto on ollut tosi lämmin ja ymmärtävä, hyväksyvä, tsemppaava.
Naapurit eivät tiedä. Olemme sen verran etäisiä ja vähän tekemisissä. Lähisuku tietää. Kaikki ystäväni tietävät, suuri osa vähän etäisemmistä kavereistakin tietää. En jaksa ottaa salaamisen taakkaa harteilleni ja toisekseen - kaikki vastakaiku on ollut positiivista ja antanut paljon voimia. Ja yllättävän monella on omia kokemuksia joko jonkun muun tutun sairaudesta tai omalta kohdaltaan.
En osaa yhtään sanoa, mikä on hyvä linja sinulla tuossa kertomisessa, mutta minulla näin, ja tekisin varmasti samoin jos nyt vasta romahtaisin ja joutuisin sairaslomalle ja terapiaan.
Masennuksen pidin alkuun omana tietonani, pikkuhiljaa kertoilin ystävilleni ja perheelleni.
Osa ystävistäni on samassa työpaikassa joten kerroin myös heille. Nyt hoidosta päästyäni kerroin myös esimiehelleni, joka suhtautui asiaan tyylillä "pääasia että saat itsesi kuntoon".
On oma asiasi kelle kerrot, jos koet jonkin ihmisen kohdalla pienintäkään epäilystä siitä kannattaako kertoa, niin älä kerro.
Hyvää viikonloppua kaikille yhdessä ja erikseen.