Eilen oli mahdoton päivä. Kun pääsin töistä, en yksinkertaisesti pystynyt menemään kotiin vaan ajelin päämäärättömästi pitkin ja poikin mantuja ja mietin. Mietin, jotta mitäs sitä oikein elämällä tekisi ja mihin suuntaan sitä alkaa hinaamaan. Loppujen lopuksi luovutin ja käänsin autonnokan kotia kohti; pakkohan sitä oli, kun ei ollut muutakaan paikkaa minne mennä. 

Kotona jälleen kääriydyimme mieheni kanssa puhumattomuuden kultaiseen käätyyn, kunnes minusta tuntui, että nyt ei enää pysty. Otin hänet viereeni istumaan ja kysyin nätisti ja kiihkoilematta häneltä; Voidaanko me jutella, kuin kaksi aikuista, ilman että tästä syntyy riita? 

Ja niinpä me juttelimme kolme tuntia. 
Aloitin juttelemaan ihan avioerosta, siitä että minä tahdon tästä suhteesta irti. Vastassa seinä, hän sulki kokonaan tuon mahdollisuuden pois. 

Loppujen lopuksi ajattelin heittää kaikki kortit pöydälle ja kerroin, että olen menossa terapiaan, päässä heittää, olen tulossa hulluksi. Kerroin, että en siedä hänen läsnäoloaan, en hänen kosketustaan en mitään. Kerroin myös, että en aio enää ikinä alistua seksiin hänen kanssaan, että minä en ikinä enää aio itkeä sen vuoksi, että minua kosketaan silloin kun en sitä tahdo. 

Hän kertoi minulle, miten minä olen muuttunut. Miten olen kuulemma ollut jo pari vuotta ihan "ihmeellinen", en ollenkaan se nainen johon hän on tutustunut aikoinaan. Hän myös sanoi, miten häntä helpotti se, että hän tietää mikä minulla on. 

Itkin melkein koko ajan, silmät turvoksissa ja nenä tukossa minä vollotin kuin lapsi. Hän sanoi minulle että on valmis odottamaan minua, että häntä ei haittaa vaikka minulla menisi miten pitkä aika vain parantumiseen. 

Ikävä kyllä, minä en voinut vastata hänelle muuta kuin että minä tahdon erota. 

Asiat jäivät avoimeksi, ei me mihinkään järkevään lopputulokseen päästy vielä eilen mutta itseäni helpottaa että ei tarvitse näytellä enää mitään. Ja saatiinhan me jonkinlainen pää auki tästä sotkuisesta lankakerästä. 

Menin äitini luokse nukkumaan yöksi, en pystynyt jäämään kotiin. Kerroin äidilleni että millä tolalla asiat ovat. 

Hänelle nousi hätä, että kuka hänelle tekee talven puut, ja miten hän pitää miehestäni suuresti. Hän ei ihan kuulemma ymmärrä, miksi minun pitää rikkoa onnellinen yhteiselo, varsinkin kun minulla on niin ihana mies kuin on. Jälleen kerran hän ei ymmärrä, miksi minä tahdon hankaloittaa kaikkien elämän tahallani. 

Minä en voi luvata kenellekään paljon mitään, mutta yhden asian minä lupaan: nämä kaksi ihmistä minä siivoan elämästäni ulos, vaikka se olisi viimeinen tekoni.