-Rakas jumalani, päästä minut pahasta. Miksi sinä kiusaat enää minua, enkö minä ole jo tarpeeksi kärsinyt?
Tätä minä hoin äsken tienlaidalla, kun ihan yhtäkkiä matkalla töistä kotiin minä vain... romahdin? Aloin itkemään hysteerisesti, ilman mitään syytä ja tuli niin paha olo, että vaikka ajoin sakeassa lumimyrskyssä isolla valtatiellä, piti laittaa auto parkkiin ja mennä oksentamaan ojanpenkkaan. Ja koko ajan toivoin, että vaikka rekka tulisi ja karauttaisi minut matalaksi.
En ymmärrä mitä minulle tapahtuu. En saa unta, joka osaltaan varmasti vaikuttaa tähän pahaan oloon. Minulla on muisti mennyt, kuulostaa varmasti ihan hullulta, mutta jos töissä en visusti kaikkea pistä samantien paperille, niin minä unohdan. Jos saan tekstiviestin, niin unohdan sen samantien enkä muista vastata siihen.
Olen toista viikkoa yrittänyt työstää erästä muistoa lapsuudesta, minä olen ihan varma että sen piti olla päässäni, mutta joka kerta kun yritän muistella, on kuin ovet lyötäisiin joka paikassa nenäni alla kiinni -minä en muista-. Ja juuri kun minä jo yhdessä vaiheessa luulin, että mieleni alkaisi avautumaan, niin tuntuu että käy juuri päinvastoin.
Minä en ymmärrä miten olen ajanut itseni tälläiseen jamaan. Miten olen voinut päästää elämäni näin rempalleen henkisesti, miten ihminen tekee itselleen näin?
Minua ärsyttää ympärilläni olevat ihmiset suunnattomasti, heille kaikille minä olen pelkkä tahtoo Vikiltä jotain-kone, jokainen on minulta vaatimassa jotain. Äitini seuraa, olutta, siivousapua, ihan mitä vain. Sanomattakin selvää liene, että aviomies persettä, pitäisi kuulemma olla enemmän sitä ja tätä, alkaa harrastamaan jotain, olla aktiivisempi. Pikkusiskoni, jonka puolesta olen niin monet taistot taistellut oman henkeni uhalla, tahtoo minun hankkivan sille tyhjästä huonekaluja ja sisustustekstiilejä ja hyvä ettei kuuta taivaalta.
Ja perkele sanon minä. Eikö tässä hemmetin maailmassa ole ketään, jolle minä olisin jotain muuta kuin kulutushyödyke?
Miltä ihmisestä tuntuu, jos se romahtaa henkisesti? Miltä minusta pitäisi tuntua?
Tiedättekö, että minä luulen, että sittenkin tarvitsen sitä terapiaa, vaikka niin urheasti muuta eräs päivä vakuuttelinkin. Osaako kukaan neuvoa, että mihin minun pitää olla yhteydessä, että saan apua? On vain tunne, että itsekseni en enää selviä. Tekeekö se minusta huonon? Huonomman kuin mitä jo olen?
Kun saisin olla edes päivän joku muu. Joku, jonka silmät eivät ole nähneet sitä mitä minun on. Joku, joka ei tiedä miltä lyöminen tuntuu. Joku, joka olisi viisaampi kuin minä ikinä osaan olla.
Kun saisin olla päivän onnellinen.
NYT opettelet sanomaan EI! Saat harjoitella sitä minun kanssa jos haluat. Ja lue ihmeessä Kiltteydestä kipeät, googlella löytyy.
Sanot reippaasti EI kaikkeen siihen mitä ET halua tehdä/suorittaa. Sanot miehelle EI KIITOS kun pyytää seksiä. Siskolle "Ei onnistu" kun pyytää niitä sisustuskamppeita. Äidille: "Nyt ei käy" kun äiti jotain pyytää.
Ja: Mene terveyskeskukseen, kerro lääkärille, että tarvitset terapiaa, että sinulla on paha olla. Älä suostu pilleripurkkiin vaikka sitä ekana tarjottaisiin, et ennen kun saat varmasti ajan psykiatrille/psykologille/kelle tahansa vastaavalle.
Laita villasukat jalkaan, lämmitä kuppi teetä (onhan sulla suklaata?). Istu itsesi kanssa ja sano itsellesi: Minä olen ihana!
Minä olen minuna juuri kyllin hyvä!
Ystävä rakas, Sinä olet minulle Tärkeä!
Olen oikeasti kuin joku hullujaakko. Jos en itke, niin meinaan saada sellaisia raivokohtauksia, että voisin mennä ja rikkoa koko astiakaapin sisältöineen mäsäksi. Oikeammin ajatellen, taidan tehdäkin sen, jos joku vaikka ottaisi huonon oloni tosissani.
Minä soitan terveyskeskukseen. Sillä muuten minulta katoaa järki.
Eikä minulla ole mitään oikeaa syytä, miksi näin.
Kiitos iiu. Love You.
Varaat ajan terveyskeskukseen ja kuten yllä neuvottiin, et suostu pillerikuuriin, et ainakaan ennenkuin olet saanut ajan ammattiauttajalle. Ja pidä huoli että lääkäri näkee pahanolosi että oikeasti saat sitä apua pikaisesti.
Paljon voimia sinulle. Enkeleitä vierellesi.
Mutta hurjaa, miten salakavalasti ihminen voi tulla huonoon kuntoon. Ja kun minä oikeasti luulin tällä kirjoittamisella olevan parantava vaikutus.
Tai ehkä sillä onkin -pitkässä juoksussa.
Kiitos Tuutikki käynnistä.
Olen seuraillut rankkaa blogiasi. On hienoa, että olet saanut asioita ulos itsestäsi. Ehkä olet vasta nyt alkanut uskaltaa miettiä ja pohtia menneitä; ja asioiden saattaminen kirjalliseen muotoon nostattaa varmasti aivan uudenlaisia tunteita. Koska kun ensi kertaa oikeasti alkaa miettimään asioita menneestään ja oivaltamaan miten kamalaa kaikki onkaan ollut, niin yleensä reaktiot ovat voimakkaita. Välillä sitä jopa itsekin saattaa miettiä miten kaiken onkaan voinut kestää.
En yhtään ihmettele jos olet romahtamispisteessä. Monet todella vaikeita kokeneet ihmiset ikään kuin sairastavat juuri sitä vahvuutta. On ollut aina pakko jatkaa ja mennä eteenpäin, eikä tunteille ja kivulle yksinkertaisesti ole voinut antaa sijaa. Ja ne ihmiset jotka menneestä tietävät näkevät sinut vain ja ainoastaan selviytyjänä. Toki sitä oletkin, mutta älä suotta tunne syyllisyyttä tuntemuksistasi.
Ne ovat osa pitkällä matkalla asioiden läpikäymiseen. En usko, että sinäkään kykenisit koskaan kokemaasi tyystin unohtamaan. Mutta kenties käsitellä kaiken siten, että voisit olla sinut asioiden kanssa. Ja elää elämääsi eteenpäin onnellisena ja itsevarmana.
'
Kaikkea hyvää ja jaksamista jatkoon sinulle!
Terv. Andre
Tuo, mistä kerrot (muistiongelmat, pahoinvointi, paljon itkeminen) kuulostavat tutulta. Minun ylirasitukseni ja romahtamiseni alkoi oireilla juuri samoin.
Et sinä hulluksi ole tulossa. Sinä olet vain ylenpalttisen väsynyt ja uupunut taakkojesi ja kokemustesi alle. Siihenkin tarvitsee tietysti, ihan ehdottomasti, apua. Toivottavasti olet jo varannut lääkäriajan. Toivottavasti sinulla on lääkäri, joka tajuaa jostain jotakin.
Ja vielä: on vain aivan pakko opetella sanomaan EI ja kestää se "oppiraha", minkä siitä alkuun joutuu kärsimään: toisen närkästys tai suuttuminen. (Kyllä ne äkkiä oppivat uusille tavoille. Ja jos joku nalkuttaa, kuinka itsekäs sinusta on tullut, anna nalkuttaa vain. Sinä tiedät - ja me ystäväsi tiedämme - että se on täyttä soopaa. Itsekäs et ole mutta jokin raja on vedettävä hyväksikäyttöön ja toisten palvelupankkina toimimiseen.
Menen lauantaiaamuna yksityiselle lääkärille kello 10, joka toivottavasti kirjottaa minulle lähtetteen. Tai siis näin ainakin ymmärsin protokollan menevän. Täällä meillä päin palvelut on mitä on, mutta meillä on loistava lääkäri, jota esim. äitini käyttää ja niinpä minä valitsin mennä sinne. En usko että terveyskeskuksen kautta pääsisin yhtään nopeammin.
Huono olo jatkuu edelleen, mua pelottaa, koska minä en ole koskaan ollut tälläinen. Aloin itkemään melkein samantien kun heräsin ja oksennus kiertää koko ajan mahassani.
Voi hurjaa. Mutta kyllähän minä tästäkin selviydyn, vaikka väkisin.
Nyt lähden valmistautumaan töihin, tiedossa pitkä päivä. Ihanaa torstaita kaikille.
Tuntui hyvältä, oli hänen vaikuttimensa mitkä tahansa. Että joku on huomannut pahan oloni.
Toisaalta olen iloinen että kykenet itkemään, minusta se on hieno merkki yleensäkin... (ehkä johtuu siitä että itse en siihen oikein kykene niin se tuntuu toisissa ihmisissä todella hyvältä merkiltä, siltä että heillä on kuitenkin vielä tunteet jäljellä eikä jäätyneet niinkuin minulla)
Luultavasti pahan olon möykkysi olisi vain kasvanut sisälläsi ellet olisi alkanut kirjoittamaan sitä ulos. Nyt se kuitenkin sulaa pois pieninä mutta ah niin kivulloisina pisaroina.
Mitäs jos pyytäisit tohtorilta nukahtamisapua?
Kiona; Kiitos.
Ritu; tarkoitus on huomenna pyytää jotain mietoja nukahtamislääkkeitä, en voi enää hyvin pitkään elää näin, että en saa unta. Ihanaa kuulla sinusta jotain, olin jo melkein huolestunut.
Hyvää viikonloppua!