Kun kirjoitin aikaisempaa postaustani "Ei enää, en jaksa", minut valtasi epätoivo. On kuin aikakone kiidättäisi minut jälleen takaisin noihin vuosiin ja minä ihmettelen. Ihmettelen sitä, että miten sitä silloin painoi menemään, kävi koulussa normaalisti, elin ulospäin normaalia elämää? Miten ihmeessä sitä on jaksanut? Tätä samaa miettii varmasti moni muukin väkivallan helvetissä elänyt.
Enkä tunne vieläkään olevani terapian tarpeessa. Olen aina oppinut selviytymään elämästä omin voimin ja vieläpä hyvin. Noin niinkuin kaiken kaikkiaan. Kuitenkin minut valtaa nykyisin epäilys, että mitenkä on mahdollista, että minä olen vielä täällä? Mikä ihme minua kannattelee elämänlangassa kiinni?
Minä en ymmärrä.
En ole koskaan satuttanut itseäni, (jos ei oteta lukuun sitä kertaa, kun Martti yritti maata minut) en ole kokeillut huumeita, en alkoholisoitunut. En kärsi itsetuhoisista ajatuksista, paitsi ihan hetkittäin joskus, väsyneenä. Olen kaikenkaikkiaan kiltti ja iloinen ihminen, suojelen aina heikoimpiani vaikka vastassa olisi mitä. Olen siis varmasti ihan hyvä ihminen. Mutta miten se on mahdollista?
Miten on mahdollista, että kun ihmiselle annetaan elämään nolla-eväät, se voi silti itse itsestään kasvattaa ihan ok ihmisen? Kun esimerkkinä on vain pahuus ja väkivalta, eikö ole todennäköisempää, että ihminen alkaa toistamaan nuoruudessaan saamia oppejaan?
Minä en tajua, tajuatteko te?
Ajattelisin, että sinun sielusi on lempeä ja vahva. Sinulla on ollut kaiketi ns. positiiviset defenssit käytössäsi - vaikka olet kokenut kidutusta (kyllä, sanoisin kidutukseksi monia niitä asioita, joita olet joutunut kokemaan), olet onnistunut säilyttämään itsesi puhtaana.
Sinä olet hyvä ihminen.
Sanoit, että olet oppinut selviytymään itseksesi. Koen sen niin, että sinun on ollut pakko olla vahva ja olet sitä sitten yhäkin - koska muuta mallia ei ole.
Omaa pärjäämistä kannattaa kenties ajatella ahdistuksen määrään verraten.
Miksi jotkut jatkavat pahan ketjua eteenpäin, lääkitsevät omaa tuskaansa toisia rääkkäämällä? Miksi jotkut eivät tee niin vaan heillä on myötätuntoa toisia kohtaan, halu päästä kivustaan ilman, että tuhoaa sillä muita?
En tiedä. Olen miettinyt samaa asiaa monet kerrat.
Sinun kohdallasi tulee mieleen tuo, mitä edelliset kommentoijatkin sanovat: sinä olet hyvä ihminen.
Minä uskon hyvään ja pahaan. Siihen, että me teemme valintoja niiden välillä. Joku vetoaa heikkouteensa: "En voi tälle mitään, minä vain olen tällainen, olen heikko!"
Onko heikkous siinä yhteydessä siis pahuuden sisar? Niin joskus ajattelen.
Ei siis niin, etteikö ihminen saisi olla heikko vaan niin, että heikkouttaan verukkeena käyttäen valitsee pahan.
Sinä et ole valinnut pahaa, vaikka sinulla olisi siihen perusteita ja verukkeita ja opittua mallia vaikka muille jakaa.
Koska sinä olet hyvä ihminen.
Luulen, että minun on lyötävä hanskat tiskiin ja myönnettävä, että enää en selviydy yksin.
Elegia;Kiitos, luen blogiasi joka päivä ja joka kerta kun yritän jättää kommenttia, niin minun kone tekee jotain, eivätkä ne "tule" perille. Mutta olen minä siellä, taustalla koko ajan.
Beata ja Hilja, kiitos.
Iso halaus teille kaikille.
Olen uusi kävijä blogissasi. Tarinasi on koskettanut tähän asti minua aivan valtavasti.. Olet joutunut käymään läpi monenmoista paskaa...
Itsellänikin on jossain määrin samantapaisia juttuja ollut, tiedän miltä tuntuu saada iskuja, mitä on henkinen väkivalta ja miten se vaikuttaa elämän varrella rakentaessa omaa elämää...
Olen ollut samantyylinen \\\"itsekseen selviäjä\\\" meillä kotona oli sanaton sopimus että perheen asioista ei saa puhua ulos.. no minä puhuin silti. Nyt olen jotenkuten tolpillani, mutta heikko itsetunto ja pelko hidastaa aika-ajoin etenemistäni. Nyt olen terapiassa ja olen antanu itselleni täyden luvan pyytää apua, ei tarvitse jaksaa kantaa yksin kaikkea mitä ei ole edes itse itselleen järjestäny,kuten huono lapsuus..väkivaltanen isä..isäpuoli..yms. Viki, ei ole pakko ensin kaatua ja sitten vasta pyytää jotakuta nostamaan ylös... Me kaikki tarvitsemme aika-ajoin tukijaamme että pääsemme tasapainoon horjuvilta jaloiltamme. Mikään avunpyyntö ei tee meistä heikkoa vaan vahvan. Se on osa selviytymistä että uskaltaa tunnustaa olevan heikoilla. Eikä se ole pysyvä olotila, sekin muuttuu niinkuin kaikki muukin, meidän pitää vaan uskoa, niin asiat muuttuu paremmaksi, elää toivossa niin saamme voimaa. Kun jos uskomme että asiat ei muutu niin silloin ne ei muutukaan koska olemme luovuttaneet. Sinä olet taistelija ja selviytyjä sinä pärjäät, levähdät vaan vähän. ISO Voimahalaus!
Toivotan hyvää uutta vuotta kaikille!