Etkö sinä koskaan sano "äidillesi" suoria sanoja. Sitä että kattos peiliin.
Että haloo pahvi?

Mielestäni äitiys ei ole sitä että on jonkun kantanut kohdussaan. Äitiys on sitä että välittää oikeasti toisesta ja pitää hänestä huolta. Siksi tuo äiti on lainausmerkeissä.
Tämän blokin perusteella sinulla ei ole äitiä. On vain joku ihminen joka on sinut synnyttänyt.

Paljon paljon tsemppiä sinulle. En voi sanoa tajuavani tilannettasi edes laidasta, koska se olisi valhe, mutta tiedän vain sen että tarvitset juttujen läpikäymisessä rutkasti voimia. Lämmin myötätuntohali sinulle!

Oletko koskaan käynyt ammattiauttajan kanssa keskustelemassa lapsuudestasi? Varmasti kirjoittaminen on hyvä keino purkaa sisintäsi (minä toimin omien ahdistavien muistojen kanssa samoin) mutta minusta vaikuttaisi siltä että tarvisit ihan aitoa, oikeaa ihmistä kuuntelemaan ja keskustelemaan kanssasi. Ja ennenkaikkea ammattilaista joka osaa käsitellä asioita oikealla tavalla-
Tk:n kautta voisit saada lähetettä psykiatrille. Suosittelen.

Äidilleni on turha mitään sanoa. Koska lopputuloksena on vain jumalaton vihamielisyys, yrittää rikkoa meidän sisarusten välit ym. Nimittäin kokeiltu on, siitäkin tulee tarinaa sitten joskus, kun pääsen sinne asti.

Terapiaa on moni muukin minulle suositellut, mutta edelleenkään en ole siihen valmis. En pysty/ halua puhumaan elävälle ihmiselle näistä.

Olkaa te minun terapeutteja? Kuunnelkaa ja kommentoikaa, neuvokaa, jos tahdotte.

Niinkuin tähänkin saakka.

No jaa, minä epäilen että äitisi ei tajua vaikka sille suoraan sanoisi. Se on vain ikävä tosiasia joidenkin kohdalla. Ei minunkaan exä koe koskaan pahoinpidelleensä minua kun mitään näkyvää jälkeä ei yleensä jäänyt. Ja on ihan turha saada sitä ymmärtämään, siinä menee vain oma pää sekaisin kun yrittää TAKOA toisen kalloon totuuksia. Olisihan se ihanne tilanne että ihmiset myöntäisivät käytöksensä ja pyytäisivät anteeksi mutta sitä on turha odotella. Tietenkin voit oman mielenrauhan vuoksi sanoa ääneenkin äidillesi mitä ajattelet mutta älä luota siihen että saat vastakaikua ja äitisi "herää" huomaamaan asioita. Todennäköisesti hän kieltää, vähättelee ja yrittää kääntää asian jonkun muun syyksi.

Mutta sinä tunnet äitisi parhaiten ja tiedät voiko herätystä ikinä edes tulla...

..mä kyllä jo kerran tänne kommentoin, mutta minne lie kadonnut!
Enkä tietenkään muista mitä kirjoitin, mutta jotain kuitenkin siitä, että Sinä äitisi parhaiten tunnet..

Mutta:
"Minä toivon jo kuulevan sen, että olisit onnellinen.." tai jotain sinne päin..

Tuskin sinun äitisi mitään tajuaisi vaikka tieto hakattaisiin lekalla hänen päähänsä, joten turha kai sinun olisi sanoa hänelle totuuden sanoja. Mutta tuli mieleeni, että miksi päästät häntä kotiisi ollenkaan? Mitä hän enää sinun elämääsi kuuluu?

Minulla on yksi inhottava alkoholistiveli, jolla ei ole kerrassaan mitään asiaa minun huusholliini! Pysyköön tahollaan ja tehköön mitä lystää, kunhan minun ei tarvitse nähdä häntä!

Olette ystävähyvät niin oikeassa, että mitään ei hänelle auta sanoa. Hän ei vain näe omia virheitään ja on sitä mieltä, että elämä pyörii hänen napansa ympärillä.

Jos tahtoo edes jollain lailla elää sovussa, niin parempi on vain pitää suunsa kiinni.

Mutta oman itsesi vuoksi, tarvitseeko sinun elää hänen kanssaan sovussa? Tiedän omasta isästäni ettei hän ymmärtäisi vaikka sadan kilon lekalla hänen päähänsä asioita paukuttaisi (en tosin ole kokenut mitään sinuun verrattuna, joten sitä suuremmalla syyllä uskon ettei äitisi tajuaisi mitään), mutta olen ottanut asian nykyään niin että minun ei tarvitse olla hänen kanssaan tekemisissä. Kerran kahdessa vuodessa näemme suurinpiirtein pari tuntia ja se on aivan riittämiin minulle.

Tottakai on hyvä että sinulla on paikka mihin kirjoitella. Vermasti tästä on sinulle apua ja luulempa terapeutille menemisen olevan kenelle hyvänsä iso kynnys. Varmaan useimmille käy niin että ensimmäiset kerrat (tai vaikka ensimmäiset 15) menee vain ihmetellessä ennenkuin uskaltaa mitään asiaa edes puhua. Mutta silti suosittelen että kokeilisit. Kyseessä olisi kuitenkin sinulle tuntematon ihminen jota sinun ei tarvitsisi tavata kuin terapiassa. Ei varmasti ole helppoa, sitä on turha kuvitellakaan, mutta oikeasti uskon siitä olevan sinulle apua!

Tosiasia on että äitisi muistaa. Hän oli paikalla. Älä anna tämän höpöhöpöhöpöttelyn hämätä. Ajattelet ehkä ettet viitsi enää vanhaa ihmistä kiusata ja parempi jos voi olla sovussa ja muuta. Mutta ketä sä suojelet? Jos vaan paukut riittää niin sano- kysy- vaadi vastauksia selityksiä ja anteeksipyyntöjä. Jos kaikki tämä mitä kirjoitat, olisi tapahtunut jonkun vieraan ihmisen hyökätessä kotiisi, niin etkö vaatisi rangaistusta? Rikos olisi kyllä yleisen syyttäjän alainen että siinä mielessä sulta ei edes kysyttäis... Nämä ovat raskaita rikoksia. Vastaavaa kidutusta koetaan yleensä esim. poliittisena vankina tms. Sinä olit viaton ja avuton! Äitisi muistaa. Hän oli paikalla. Kukaan ei unohda noita sairaalakäyntejä, lastensuojeluviranomaisia, raiskauksia ja törkeitä pahoinpitelyjä. Siihen tarvittaisiin jo raskas aivovaurio mutta kaikesta päätellen äitisi on vielä täysissä voimissa. Itse muistan että kerran sain oman äitini murtumaan ja itkemään kun annoin vaan tulla ja tulla. Sitten ovi taas sulkeutui ja kaikki oli niinkuin ennenkin. Joten siinä mielessä hyödytöntä, mutta todistaa että kyllä hänkin TIESI ja MUISTI. Äitisi ja miehensä ovat/olivat vastuuttomia itsekkäitä hirviöitä ja raukkoja. Vaikka kuinka antaisit anteeksi, mikä on aina hyvä asia, mikään ei muuta tätä tosiasiaa. minä uskon Jeesukseen ja Jumalaan ja rukoilen sun puolestasi että saisit VOIMIA tähän työhösi!
Sen vaan sanon, äitinä, että äitiys on maailman vahvin side. Vaikkakin kuinka vastuuttomissa käsissä, se on sitä. Ja vaikka tässä yllä väitettiin muuta niin kyllä synnyttäminen nimenomaan tekee ihmisen äidiksi. Siitä ei kukaan pääse yli eikä ympäri. Vaikka kuinka joku toinen hoitaisi ja rakastaisi paremmin, äiti voi olla vaan se joka on sinut synnyttänyt. Hirveäksi asian tekee se että kaikki eivät ole valmiita äidiksi...voisin puhua ja kirjoittaa tästä paljonkin, äitinä, vastuullisena äitinä, ja alkoholistikodin lapsena. Ehkä myöhemmin lisää. Nyt vaan kovasti tsemppiä sulle, muistan sua rukouksin ja siunaan. Saat varmaan paljon ystäviä ja tukijoita tämän sivun kautta, se on hyvä! Kirjoitat todella hyvin!

Sen sanon vielä

...että mun äitini tekee jatkuvasti tuota "kauheeta noita äitejä" voihkinaa! Se on todella niin uskomatonta että ei tiedä itkeä vai nauraa. Mutta silloin on hyvä tilaisuus tarttua aiheeseen! Ja niille jotka veditte meloonin nenään tuosta äiti-teemastani sanon jo valmiiksi että tottakai ulkopuolinen saa olla "äiti" toisen lapselle. Halusin vaan alleviivata sitä ikuista totuutta ja vastuuta mikä äitiyteen- ja isyyteen! liittyy. Näin.

Adoptpoituna täytyy kyllä kommentoida Annan tätä osaa tekstistä:"Ja vaikka tässä yllä väitettiin muuta niin kyllä synnyttäminen nimenomaan tekee ihmisen äidiksi. Siitä ei kukaan pääse yli eikä ympäri. Vaikka kuinka joku toinen hoitaisi ja rakastaisi paremmin, äiti voi olla vaan se joka on sinut synnyttänyt."
Että ei se kyllä näin mene. Minut synnyttänyt nainen ei missään tapauksessa ole eikä tule olemaan äitini. Minun äitini on hän, joka minut on kasvattanut, minua on rakastanut, hoitanut, hellinyt. Vauvasta saakka.
Ja näin se tulee aina olemaankin.

Vaikka minulla on se onni että minut synnyttänyt nainen oli myös minun äitini ei muuta käsitystäni siitä että äitiys on ihan muuta kuin synnyttämistä. (ja kyllä olen äiti itsekin!) Vaikka kuinka olisit synnyttänyt, ei se tee sinusta äitiä. Minusta äitiys on nimenomaan huolenpitoa ja välittämistä. Sitä että tekee kaikkensa että omilla lapsilla olisi hyvä olla. Se ei vaadi biologista sidettä. Äitiys on enneminkin tunne.

Ahaa. Minä olen ymmärtänyt että odottaessani ja synnyttäessäni minusta tuli äiti. Biologinen, juridinen ja emotionaalinen äiti. Se, että äidillisesti kasvatan lastani ei tee minusta äitiä näillä kahdella ensin mainitulla kriteerillä mitattuna. Mutta jos olisitte lukeneet koko tekstin ymmärryksellä, kuva olisi ollut ihan selkeästi ymmärrettävissä. En mitätöi kenenkään sijaiskasvatustyötä vaan peräänkuulutan tosiasioita. Vaikka kuinka haluaisi filosofoida, äidiksi tullaan synnyttäessä lapsi. Vai ovatko luonnonlait muuttuneet jossain vaiheessa huomaamattani? Hienoa että on ottoäitejä ja isejä jotka hoitavat ja kasvattavat jonkun toisen synnyttämän lapsen, tottakai se on äitiyttä myös, ja isyyttä. Aihe, josta yritin puhua, liittyi vastuuteen joka saa alkunsa tosiasioiden tunnustamisesta, biologisesta ja juridisesta faktasta. Ainakin omalla kohdallani, ja useimpien tuntemieni äitien kohdalla tuo voimakas side oli olemassa jo raskausaikana, enkä itse ainakaan ole koskaan kokenut olevani vain "synnyttäjä". Olisin siis lapseni äiti ja hänestä vastuussa vaikka en sitä vastuuta jostain syystä kantaisikaan. Tällöin toki toivoisin että joku toimisi hyvänä äitinä lapselleni. Ei ollut tarkoitus tässä kenenkään sielua sen enempää sykäyttää. Ymmärtäköön oikein ken tahtoo.