Jälleen kerran juopottelua, tällä kertaa jo aamusta. Ensin kaikki sujuu sovussa, jossain vaiheessa hieman suukopua ja sitten täysi rähinä päällä.

Useimpina öinä äitini piti Pirjon vierellään, luonaan, vaikka Martti häntä hakkasikin. Äitini oli nimittäin huomannut, että Mara ei koskaan kohottanut kättään omaa vertansa vastaan ja että siskoni läsnäolo hieman hillitsi Martin väkivaltaisuutta. Niinpä siskoni oli oivallinen suojakilpi. Minua Pirjo säälitti, vaikka hän olikin kovin pieni, niin ajattelin että hänellä on varmasti paha olla siellä.

Sinä yönä olinkin onnistunut pienen reppanan hakemaan turvaan, pois siitä huudosta, pois siitä helvetistä.

Kuuntelen suljetun oven läpi tappelun kulkua, kunnes kuulen nimeni mainittavan. Entuudestaan jo tiesin, että kohta on minun vuoroni astua estradille, ihan kohta minut haetaan. Mutta kuka jää suojelemaan Pirjoa? Hiivin huoneeni ovelle ja kurkistan: onneksi heidänkin makuuhuoneen ovi on kiinni. Nyt on toimittava nopeasti, minua pelottaa, hätä on kova.

Alan äänettömin askelin touhuamaan, yritän pukea lisää vaatteita ylleni. Olen jo kauan aikaa oppinut nukkumaan kaikki vaatteet päälläni, (tämä tapa minulla on muuten vielä tänäkin päivänä) koskaan kun ei tiennyt, milloin piti lähteä yön selkään karkuun.
Tappelun äänet voimistuvat - Minulta loppuu aika!!!! Apua!!!!-

Hädissäni käärin Pirjon omaan pehmeään punaiseen huopaansa, sen päälle käärin vielä täkkini. Nostan Pirjon syliini ja rukoilen, että hän pysyisi hiljaa.

Sydämmeni pamppailee hurjana, kuulen sen lyönnit korvissani. Aloitan varovaisen hiivinnän ulko-ovea kohti. Käteni tapailee kaulaani, tarkistaa että kotiavain on varmasti mukana.

Heidän huoneensa ovi oli vähän ennen ulko-ovea, pelkään niin paljon, että jalkani meinaavat pettää. Pelkään, että Pirjo herää ja alkaa itkemään, silloin olisimme molemmat hukassa. Olihan ulosmenemisestä säädetty taloudessamme kuolemanrangaistus.

Etenen kohti tuulikaappia, tartun kahvaan, vielä viimeinen kuulostelu. Kuin tilauksesta äitini alkaa huutamaan Martin nyrkin iskun voimasta ja silloin minä toimin.
Käteni vapisevat aivan holtittomasti enkä meinaa saada lukkoa auki. Lisäksi sylissäni oleva käärö meinaa viedä kaikki voimani mutta lopulta ovi aukeaa. Astun ulos, yritän sulkea oven takanani mahdollisimman hiljaa.

Veri kohisee korvissani kun aloitan pimeässä syksy yössä juoksuni. Juoksen kuin piru olisi kannoillani, talon edessä olevan pellon poikki ja koko ajan peläten, että he seuraavat meitä, että me jäämme kiinni. Lopulta, loputtomalta tuntuvan juoksun jälkeen pääsen peltoaukeamalta metsään, turvaan, mutta en lopeta juoksua.

Pirjo on herännyt, mutta aivan kuin tuo olematon pieni rääpäle olisi tiennyt. Hän ei päästänyt äännähdystäkään.

Sukellan pimeään metsään, nyt olen turvassa sillä tunsin sen kuin omat taskuni. Minulla oli siellä oma pikku "majani", erään tuuhean kuusen juurella, joka oli niin suojassa, että sitä oli mahdoton huomata jos ei tiennyt sen olemassaolosta.
Ryömin kuusen alle, jalkojani pistelee kylmästä, enhän ollut ehtinyt laittaa edes kenkiä jalkoihini.

Käärin huovan Pirjon ympärille tiukemmin, levitän täkin maahan ja käperryn nyytteineni sen päälle. Haparoin peiton yllemme niin hyvin kuin vain voin. Yritän nukkua.

Herään Pirjon hiljaiseen kitinään, aamu on jo alkanut sarastamaan. Hiivin takaisin kotiin, siellä on hiljaista, ilma haisee vanhalta viinalta, tupakalta ja vereltä. Haju on tuttu.
Syötän Pirjon ja vaihdan hänet kuiviin. Menemme sänkyyn nukkumaan, lämpimään.

Me selvisimme. Tästä yöstä.