Olen noin viikko sitten saanut kirjoitettua koko tämän saagani paperille. Ajatukset ovat vainonneet minua, olen märehtinyt niitä päivät päästään. En mene hänen viereensä nukkumaan -en pysty. Minä tarvitsen olla yksin.

Aviomieheni tietää kyllä. Olen välillä hänelle humalapäissäni itkenyt ja kertonut pääpiirteittäin, mitä on tapahtunut. Enhän minä koskaan ole näistä selvinpäin pystynyt puhumaan.

Olen ollut juhlimassa, vedin nopeasti humalatilan päälle, sekaisin shamppanjaa, paukkuja, olutta. Olen aivan sekaisin, oksennan baarin vessaan. Oksennukseni roiskuu pitkin seiniä, lattialle. Onneksi sen verran ymmärrän, että nyt on aika lähteä kotiin ja soitan mieheni hakemaan minut.

Autossa alan itkemään. Itken sitä kaikkea, mikä olisi pitänyt ymmärtää itkeä jo vuosikymmeniä sitten. Kerron hänelle jälleen kerran, mikä mieltäni painaa. Kun pääsemme kotiin, pyydän että hän kuuntelee minua hetken.
Otan kallisarvoisen vihkoni esille, luen hänelle kaikki kirjoittamani koskien aihetta "Minä rakastan sinua Viki." Hän kuuntelee vaitonaisena ja kun pääsen lukemisen loppuun, hän tuumaa, että se on äitis vika, mennään nukkumaan. Ei muuta. Ei halausta, ei lohduttavaa sanaa, ei mitään.
Laitan vihkoni takaisin piiloon ja seuraan häntä kammariin.

Aamulla herään siihen, että hän hieroo takamustani. En nosta päätäni, en reagoi mihinkään, yritän nukkua vielä. Hän tulee taakseni, nostaa minut konttausasentoon ja alkaa panna takaapäin. Hän ei edes välitä siitä, että minä olen aivan kuiva, en ollenkaan valmistautunut seksiä varten. Mutta en sano mitään, odotan vain, että hän saa tekemisensä loppuun saakka. Itken, mutta niin hiljaa, että hän ei tajua sitä. Minua hävettää, inhottaa. Minusta tuntuu, että hän häpäisee minut, niinkuin Martti.

Tässä minun arvoni siis on. Tämän enempään minusta ei ole. Tämän enempää minusta ei kukaan halua.